Torikeskusteluissa äänestäjien kanssa on päällimmäiseksi aiheeksi noussut vanhusväestön huono-osaisuus, suoranainen köyhyys.
Viime vuosina Suomen kansa on jakaantunut räikeästi kahtia: rikkaisiin ja köyhiin. Eipä uskoisi, että näin on päässyt käymään, kun entiset ja nykyiset hallituspuolueet mainostavat olevansa kuntavaaleissa ”köyhien asialla”. Uskokoon, ken tahtoo!
Eläkeläisiä on näistä köyhistä 30 prosenttia. Lamavuosina Esko Ahon hallituksen aikana otettiin käyttöön ns. taitettu indeksi, jonka mukaan eläkkeiden nousuun vaikuttaa 20 prosenttia palkkataso ja 80 prosenttia hintataso. Kun 1990-luvun laman jälkeen palkat ovat nousseet 50 prosenttia, voi helposti todeta eläkkeiden jälkeenjääneisyyden em. laskentatavalla. Yleensäkin pienten tulojen kasvu tällä aikavälillä on lähellä nollaa (HeSa 19.11.)
Kuntavaaleilla emme voi vaikuttaa taitetun indeksin korjaamiseen, se kuuluu valtiovallan toimenpiteisiin. Jos kuntapoliitikot aidosti ovat vanhusten ja eläkeläisten asialla, heidän tulisi vaikuttaa puolueidensa kansanedustajiin niin, että asia lopulta korjattaisiin.
On häpeällistä, että ns. hyvinvointivaltiossamme eläkeläisten lisäksi on 40 prosenttia muita köyhiä: opiskelijoita ja työttömiä. Mitähän tapahtuu sitten, kun taantuma toden teolla iskee?
Nyt jo ruokajonot pitenevät ja talvitakkeja kuulutetaan kerättäväksi köyhille kylmää vastaan.
Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander toteaa Helsingin Sanomien asiaa koskevassa artikkelissa näin: ”Mikään mittari ei olisi heilahtanut, vaikka vuodessa olisi käytetty puoli miljardia enemmän rahaa sosiaalietuuksiin.” Miksi ei käytetty, hyvät köyhien asianajajat hallituspuolueista?
