Olin mukana kahdeksan kunnan muodostaman seutuvaltuuston kokouksessa, joka 14.10. 2005 yksimielisesti päätti, että vuoden 2006 alusta käynnistetään neuvottelut ja selvitykset uuden palvelustrategian ja kuntarakenteen uudistamiseksi. Tavoitteena oli, että uusi yhdistynyt Hämeenlinna voisi aloittaa toimintansa vuonna 2009.
Pantiin alulle Patu-hanke, jolla pyrittiin selvittämään, miten palvelut turvattaisiin taloudellisesti ja tuottavasti myös tulevaisuudessa. Ensin hypähti kyydistä Janakkala ja sitten Hattula, jotka ilmeisesti uskoivat tulevaisuudessakin tulevansa toimeen itsenäisinä. Paras-puitelakikaan ei käännyttänyt näitä kuntia edes miettimään yhdistymistä, vaikka ne kuuluvat Hämeenlinnaa ympäröivään kaupunkiseutuun ja työssäkäyntialueeseen. Kuntaliitosten tavoitteenahan on ehyt kuntarakenne, joka ei valitettavasti nyt toteudu suurimpien naapureidemme osalta ja asettaa siten esteitä esimerkiksi maankäytön järkevälle suunnittelulle.
Me hämeenlinnalaiset päättäjät kysyimme itseltämme eräässä valtuustoseminaarissa, mitä me tästä kuntauudistuksesta saamme. Miksi jaamme omaa taloudelleista hyvinvointiamme - ja jopa vaarannamme sen - ottaessamme yhteyteemme kuntia, joiden talous on jo nyt epätasapainossa?
Hämeenlinnalle isoimpana kuntana kuuluu vastuu koko seudun kehittämisestä. Yhdessä kunnassa voimme purkaa päällekkäisyyksiä, perata palvelurakenteita toimivammiksi ja asiakaslähtöisemmiksi, tehostaa ja terävöittää hallintoa, rekrytoida helpommin työntekijöitä, parantaa ja tehostaa palveluja samalla tuottavuutta ja vaikuttavuutta lisäämällä.
Kuntaliitosasiassa on - yllättävää mutta inhimillistä kyllä - noussut tärkeimmäksi ja vaikeimmaksi asiaksi huoli luottamushenkilöpaikoista, mikä kokonaisuutta tarkasteltaessa tuntuu vähäisimmältä seikalta.
Uskon, että kun uusi kunta toteutuu, meidän kaikkien on siinä hyvä asua. Siitä pitävät olemassa olevat sopimukset ja suunnitelmat huolen.
