Maanantai 24.6.2024
Eduskuntaan on jälleen saapunut kansalaisaloite eutanasian laillistamiseksi. Sen tarvetta perustellaan parantumattomasti sairaan potilaan kärsimyksillä ja hänen itsemääräämisoikeudestaan johdetulla oikeudella kuolla. Terveydenhuollon etiikka ja saattohoidon keinovalikoima eivät puolla kumpaakaan perustelua. Lääkärin koulutus perustuu ihmisen elämän suojelemiseen, sairauksien ja oireiden hoitamiseen, ei elämän lopettamiseen.
Lääkäriliitto on hiljattain linjannut vastustavansa edelleen eutanasian laillistamista. Lääkäriliitto pitää sitä periaatteellisesti merkittävänä arvomuutoksena, joka avaisi ennakoimattomia kehityskulkuja: ”Lääkäreiden tehtävänä on käyttää nykylääketieteen mahdollisuuksia elämän suojeluun ja kärsimyksen hoitoon, eikä hoitojärjestelmän puutteita pidä korjata eutanasian tai lääkäriavusteisen itsemurhan avulla.”
Saattohoidon menetelmät ovat kehittyneempiä kuin koskaan historiassamme. Kipua ja ahdistusta voidaan hallita ja kärsivä potilas voidaan tarvittaessa sedatoida, vaivuttaa uneen.
Toiveet eutanasiasta perustuvat usein virheellisiin käsityksiin. Eutanasia ei merkitse hyödyttömistä hoidoista luopumista tai vahvaa kivunlievitystä. Minkään lääkkeen virallinen käyttöaihe ei ole ihmisen surmaaminen. Eutanasiassa potilas myrkytetään laskimoon ruiskutettavalla aineella. Eutanasia ei ole hoitotoimenpide vaan rikos, joka sen laillistaneissa maissa tietyin edellytyksin jätetään rankaisematta.
Alankomaiden kehitys on varoittava esimerkki. Siellä hallitus on päättänyt sallia eutanasian eli armokuoleman myös alle 12-vuotiaille lapsille. Eutanasian piiriin on otettu psykiatrisesti sairaita ja dementiapotilaita ilman heidän selvää suostumustaan.
Maissa, joissa eutanasia on otettu käyttöön, myös itsemurhien määrä on lisääntynyt. Jos itsemääräämisoikeutta pidetään perusteena eutanasialle, miten voidaan uskottavasti torjua itsemurhia? Eutanasialaki väistämättä johtaisi ajatukseen, että vaikeasti sairaan tai vammaisen ihmisen elämä ei ole yhtä arvokasta kuin terveiden.
Eutanasia ja itsemurhassa avustaminen vaikuttavat niitä suorittaviin lääkäreihin. Peräti 45 % hollantilaislääkäreistä koki omaisten tai yhteiskunnan painostusta eutanasian suorittamiseen. Eutanasian suorittamisen jälkeen 72–80 %:lla lääkäreistä on tunne-elämän vaikeuksia.
Hallitusohjelmassa luvataan selkeyttää säädöksiin oikeus saattohoitoon, joka turvaa hyvän elämän loppuvaiheen hoidon riippumatta ihmisen asuinpaikasta tai hoitopaikasta. Samalla varmistetaan palliatiivisen hoidon ja saattohoidon osaaminen ja saatavuus sekä omaisten huomioiminen.
Suomessa kuolee vuosittain yli 60 000 ihmistä. Heistä 30 000 eri ikäistä ihmistä tarvitsee oireita lievittävää eli palliatiivista hoitoa tai saattohoitoa. Näissä on tärkeää varmistaa jokaisen kuolevan ja hänen läheistensä yksilölliset tarpeet. Jokaisen tulee saada kokea itsensä ja elämänsä arvokkaaksi. Kärsimykset ja kivut on hoidettava. Lähestyvä kuolema koskettaa yhtä lailla perhettä ja läheisiä, jotka on hoidossa huomioitava.
Suomalainen yhteiskunta kykenee hoitamaan jokaisen kuolevan tasokkaasti ja ihmisarvoisesti, kun vain yhdessä niin päätämme tehdä. Potilaita ei pidä ryhtyä surmaamaan.
Päivi Räsänen
lääkäri, kansanedustaja, sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsen
|
Kommentoi kirjoitusta.
|
Perjantai 5.4.2024 - Eija-Riitta Korhola
Kun 25 vuotta sitten aloitin Euroopan parlamentissa, pääsin ympäristövaliokunnan jäseneksi ilman suurempia valtataisteluita. Valiokunta oli kyllä arvostettu mutta itse aihealuetta ei pidetty poliittisesti mielenkiintoisena. Ympäristökysymykset olivat pikemminkin politiikan teknistä reunaa, eräänlaista unionin kuonanhallintaa. Samasta syystä ympäristöministerin salkku ulkoistettiin usein vihreille. Ehkä ajateltiin, että se on harmiton tehtävä noille onnettomille, joista useimmat utopiansa menettäneinä entisinä kommunisteina hakivat uutta suuntaa. He saisivat keskittyä tähän nippeliasiaan ja pysyisivät valtavirran ulkopuolella harmia aiheuttamasta.
Kesti kauan ennen kuin ympäristöasioiden poliittiseen painavuuteen herättiin. Samalla pääsi tapahtumaan, että koko alue ilmastopolitiikasta jäte- ja energiapolitiikkaan on ollut EU:ssa pitkään vihreän ideologian määrittelemää, koska perustukset luotiin noina ymmärtämättömyyden vuosina. Tämä leimaa tilannetta edelleen. Tulevissa vaaleissa kaivataankin vakavaa ideologista keskustelua: on tullut aika siirtää ympäristö- ja ilmastopolitiikan paradigmat rajoitusten politiikasta mahdollisuuksien politiikkaan. Euroopan kansanpuolueen perhe voisi tarjota todellisen vaihtoehdon vihreälle agendalle ja osoittaa subsidiariteettiperiaatteen ansiot ympäristöasioissa.
Tarkoitukseni on käsitellä tässä artikkelissa niitä syitä, miksi EU on nyt kriisissä tai miksi pitkään EU:ssa työskennelleet toteavat, että viime vuosina tilanne on karannut käsistä. En pidä tapahtumakulkua sattumana. Keskityn ympäristölainsäädäntöön, koska se on ollut omaa aluettani. Mutta vastaava perkaus voitaisiin käydä rahaliiton osalta, onhan kasvavan yhteisvelan myötä rikottu EU:n omia sääntöjä ja muutettu EU:n luonnetta peruuttamattomasti. Jos joku pitää minua kritiikkini tähden EU-vastaisena, hän erehtyy. Juuri myönteisyyteni pakottaa minut tähän huolenilmaukseen.
Valta ilman vastuuta on toksinen tila
Yksi näkökulma asiaan on parlamentin suuri valta. Europarlamentista voidaan toki sanoa monia asioita. Joillekin se on poliittisen ongelmajätteen loppusijoituspaikka, joillekin seurustelukerho ja lemmenlaiva, toisille lainsäädäntövallan hermokeskus. Nämä kaikki kuvaukset ovat totta yhtä aikaa ja riippuvat siitä, ketä on havainnoitu. Europarlamentissa näyttää hyvinkin pitävän paikkansa ns. 80/20 sääntö, joka lienee jonkinlainen sovellus Pareton periaatteesta: 20 prosenttia mepeistä tekee 80 prosenttia työstä. Mutta se on sanottava, että ne, jotka valtaa käyttävät, käyttävät sitä paljon. Etenkin kun vastuuta ei käytännössä ole.
EU-vallan kolmijaossa – komissio, parlamentti ja neuvosto – on kaksi tahoa, joilla on valtaa mutta ei varsinaista vastuuta äänestäjien edessä. Valta ilman vastuuta on politiikkaa vakavasti vaarantava ilmiö. Varsinkin kun eurovaalien heikko äänestysprosentti yhdistetään europolitiikan heikkoon seurantaan, lopputulos ei riitä vakuuttamaan vastuullisen demokratian toteutumisesta. Vain neuvosto eli jäsenmaiden ministerit joutuvat lainsäädäntöön sitoutuessaan myös vakavasti miettimään, miten annettuihin tavoitteisiin päästään. Parlamentti voi huoletta lätkiä mitä tahansa mahdottomuuksia minkäänlaisen vastuun sitä rajoittamatta. Siksi neuvosto ollut monesti näistä kolmesta elimestä tervejärkisin – joskin usein myös raukkamainen ja kaksinaamainen: neuvoston edustajat saattavat olla kotimaassaan machoja, Brysselissä hampaattomia raukkoja.
Vastuunpaon noidankehästä on seurannut paljon pahaa. Asioista ei ylipäänsä keskustella oikeaan aikaan, silloin, kun päätöksenteko todella tapahtuu. Muistan monta esimerkkiä, mutta ensimmäinen iso turhautuminen jäi voimakkaimmin mieleeni: yritin turhaan herättää suomalaiset poliitikot ja toimittajat keskustelemaan päästökaupasta silloin, kun ensimmäistä lainsäädäntöä tehtiin 2001–2003. Se ei kiinnostanut. Mutta sitten kun valmis lainsäädäntö tuli jäsenmaiden parlamenttien eteen implementoitavaksi, alkoivat konkaripoliitikot kotimaassa jyrähdellä, ettei tämä näin voi mennä. Itse pidän tätä merkittävänä syynä siihen, miksi politiikan sanotaan olevan rikki.
Pitäisin demokratian kannalta viisaampana, jos europarlamentti muodostuisi ainakin osin jäsenmaiden parlamentin jäsenistä, jotka vastaisivat työstään kansalliselle parlamentille. EU-lainsäädännöstä olisi pakko keskustella oikea-aikaisesti eduskunnassa silloin, kun sitä tehdään. Vastuu lopputuloksesta olisi niin oppositiolla kuin hallituksellakin. Epärealistisia hullutuksia ei voisi esittää, koska tavoitteisiin pääsemisestä ei kukaan voisi luistella pakoon. Se tervehdyttäisi politiikkaa. Tiedostan, että näiden muutosvaatimusten täytyy tulla europarlamentin sisältä ja uskottavalta taholta. Muu tulkittaisiin instituutioiden valtakamppailuksi.
Lainsäädäntötsunami tuottaa surrealistista jälkeä
Tilanne on viimeisen viiden vuoden aikana pahentunut selvästi. Nyt Brysselin käytävillä sanotaan hyvin suoraan, että komissio on muuttunut hulluksi; sen toimintaa leimaa yliregulointi ja politisoituminen. Virkamiehet valittavat muuttunutta ilmapiiriä: vapautta pohtia vaihtoehtoisia ratkaisuja ei enää ole, tilalla on agenda-ajattelu, joka asettaa pohtimiselle raamit.
Valitetaan myös, että komissio rikkoo itse EU:n perusperiaatteita. Näistä keskeinen on subsidiariteetti, joka alun perin vaikutti siihen, että tärkeimmäksi lainsäädäntötyökaluksi valittiin direktiivi. Direktiivihän, saksaksi Richtlinie, tarkoittaa sananmukaisesti suuntaviivaa. Se merkitsee, että jäsenmaille annetaan tavoitteet, mutta läheisyysperiaatteen hengessä niiden tulee saada itse päättää keinoista. EU:n alkuperäinen idea oli tunnustaa jäsenmaiden olosuhteiden ja talouksien erilaisuus. Nyt komissio ei ainoastaan aseta tavoitetta vaan sanelee myös, miten niihin mennään.
Yliregulointiin liittyy myös toistuvat yhteentörmäykset todellisuuden kanssa. Kun samat tavoitteet ja teemat toistuvat useassa asetuksessa, seurauksena on monikerroksinen lainsäädäntö, joka ei ole enää edes yhteen sovitettavissa kokonaisuuteensa. Paitsi ns lainsäädäntötaakkaa (legislative burden), synnytetään myös viranomaisille suurta taakkaa, koska lainsäädäntö ei ole enää valvottavissa. Yksi pysyvän edustuston päällikkö, koulutukseltaan juristi, kuvasi kokemustaan. Hän voi lukea lakiesityksen alusta loppuun, ja se vaikuttaa järkevältä kokonaisuudelta – kunnes hän lähtee keskusteluun niiden kanssa, joita asia koskee. Vasta heidän kysymyksistään hän ymmärtää, ettei kyseessä ole hyvä lainsäädäntö vaan lopputulos on surrealistinen.
Pikkutarkka lainsäädäntö on myös aiheuttanut burn outeja komission sisällä. Siellä on yhä enemmän alettu kysyä, millä lihaksilla tämä kaikki tehdään. Seurauksena yhä useampi asia ulkoistetaan konsulteille. Mutta ikävä kyllä samoja konsultteja on käytetty lainsäädännön valmisteluun, jolloin nämä käytännössä työllistävät itse itsensä ja kehittävät tälle joukolle eräänlaisen ikiliikkuvan rahasammon. Kun sitten komissiolta kysytään, mihin laskelmiin tämä tai tuo juttu perustuu, vastaus on yhä useammin: ei meillä ole tarkempaa tietoa, se on konsultin black boxissa.
Tässä ilmapiirissä tiede ei enää neuvo politiikka vaan politiikkaa neuvoo tiedettä. Yksi rimanalittaja on viime aikoina ollut Joint Research Center, JRC, jonka pitäisi olla instituutioiden käytettävissä oleva puolueeton tieteellinen elin. Senkin on vallannut pakko päästä oikeisiin tuloksiin dataa pakottamalla. Olen nähnyt laskelmia, joka on tehty tarkoitushakuisesti: eilispäivän vanhentunutta käytäntöä verrataan huomispäivän science fictioniin, ja näin uusi lainsäädäntöehdotus saadaan näyttämään järkevältä ja kustannustehokkaalta. Metsien arvioinnissa tehdään samaa, tilastoista poimitaan tarkoituksella edestakaisin sahaavasta graafista jokin tietty jakso, ja siitä lyhyestä alaspäin menevästä kuvaajasta vedetään johtopäätös, että ”metsät ovat häviämässä”, vaikka todellisuus on päinvastainen.
Kun intressit kohtasivat
Miten tähän tultiin? Syynä on kolmen intressin kohtaaminen. Kun uuden komission johtoon 2019 ehdotettiin Ursula von der Leyenia, hän tarvitsi vihreiden tuen tullakseen valituksi. Hän alkoi siis miellyttää vihreitä. Samaan aikaan tuli varapuheenjohtajaksi Frans Timmermans, joka edustaa vihreää vasemmistoa, ei perinteistä. Hän ei ole klassinen sosialisti, joka kantaa huolta teollisuustyöpaikkojen säilymisestä. Kotiinpäin hän kuitenkin osaa vetää: siitä on esimerkki vastikään parlamentin hyväksymä ennallistamisasetus. Siinä laskettiin 70 vuotta taaksepäin, ja kätevästi Timmermansin kotimaa Hollanti selvisi ongelmitta, koska juuri tätä ennen Hollanti oli ottanut viimeiset maa-alueet merestä. Ei asetus uhkaa ollenkaan näitä maita, jotka ovat ympäristönsä jo hyvissä ajoissa muuttaneet ja metsänsä tuhonneet.
Kolmas intressi oli Greta Thunberg, joka sai edellisten eurovaalien alla nuoret vaatimaan koululakoilla pikaisia ilmastotoimia. Komissiossa varmaankin oikeasti uskottiin, että nyt meillä on missio. Nyt ei kerrankaan olla reagoimassa myöhässä, vaan kansan tahdon ytimessä. Uskottiin, että ilmastokysymys on se populaari asia, jota kaikki ovat vaatimassa.
Tämän tuloksena syntyi yliampuva Green Deal, vihreä suunnitelma, jonka lanseeraajatkin tunnustivat, että tämä muuttaa kaiken, sen miten syömme, puemme, asumme ja liikumme. Kukaan ei vain uskaltanut sanoa, että se ei ole realistista, ei edes teoriassa.
Yksi selitys on siinä, ettei politiikassa ole päällikkötason johtajia, jotka hallitsisivat arkisen laskennan ja logistiikan. Jonkun pitäisi kertoa poliitikoille, ettei siirtymää ole mahdollista toteuttaa tällä aikataululla, vaikkapa sähköautoihin siirtymistä. Vuosi 2035 on tuossa tuokiossa, mutta eivät nämä käsitä, että meiltä loppuu Euroopasta metallit, materiaalit, suunnittelijat ja tekijät. Eivät käsitä, että seurauksena on vain markkinoiden avautuminen sille, joka on jo varautunut: Kiinalle.
Tästä tuleekin mieleeni kyyninen kysymys: kuka rahoittaa näitä jatkuvasti kiristyvän politiikan vaatijoita? Nyt jo tiedetään, että läntisen ydinvoiman vastustajia rahoitettiin aikoinaan. Entä jos rahoittajissa on tällä kertaa mukana Kiina? Kiina vahvistuu kilpailijan heikentyessä ja kiinalaisen tuotannon tullessa sille yhä välttämättömämmäksi. Miksi vihreät ja ympäristöjärjestöt vastustavat jatkuvasti, että ympäristöjärjestöjen saama rahoitus, myös ulkomainen, avattaisiin läpinäkyväksi? Miksi se ei sovi heille itselleen, vaikka muiden tahojen kohdalla ovat jatkuvasti vaatimassa transparenssia?
Vihreän ideologian peruspilarit
Kuluneen 25 vuoden aikana olen nähnyt ympäristöliikkeen – ja sitä myöten vihreiden ja komission – muuttavan kantaansa lähes kaikissa keskeisissä ilmastopolitiikan keinoissa. Ehdin nähdä monta kurvia ja käännöstä, joiden takana olivat ympäristöjärjestöjen muoti-ilmiöt ja yksinkertaistukset ja joita sitten samalla jyrkkyydellä pyrittiin korjaamaan. Biopolttoaineet tai suhtautuminen biomassan energiakäyttöön ovat hyviä esimerkkejä.
Varainhankinnan ja imagomarkkinoinnin vuoksi ympäristöliike joutui yksinkertaistamaan monimutkaisia asioita. Tuloksena on ollut bipolaarista, laidasta toiseen heilahtelevaa politiikkaa, mikä on ratkaisevasti heikentänyt Eurooppaa investointiympäristönä.
Olen yrittänyt kuluneina vuosikymmeninä hahmottaa, miksi vihreän aatemaailman ilmastoratkaisut ovat usein olleet vahingollisia itse ympäristöasian kannalta. En tarkoita erityisesti vain yhtä puoluetta. Näen yhtä hyvin tämän ajattelun hedelmiä, pieniä tai suuria, vasemmistoliitossa, demareissa, kokoomuksessa tai keskustassa, muutamia mainitakseni. En väitä, että kaikki kuvaamani asiat pitäisivät paikkansa yhä ja koskisivat kaikkia. Kuvaan ideologisia juuria ja ajattelukehikkoa, joka hallitsee koko ympäristö- ja ilmastokeskustelun asetuksia ja yleistä mediailmastoa, samalla lailla kuin vasemmistolaisuus 1970-luvulla.
Mustavalkoisuuden lisäksi yksi merkittävä ongelma on teknologiavastaisuus. Se on mennyttä nostalgisoivaa asennetta, jossa teknologia nähdään ontologisena uhkana. Se ei voi tarjota oikeasti mitään tulevaisuutta maailmalle, jossa energian ja ravinnon tarve vain kasvaa. Visio tarjoaa vain köyhyyttä. Se näkyy myös hylkivän tehokkaita ympäristöratkaisuja, ja energiakysymys on siitä hyvä esimerkki. Aurinkoon ja tuuleen on satsattu tuhansia miljardeja eli biljoonia, sellaisia rahoja, joiden suuruusluokkaa on vaikea edes tajuta – ja silti ne eivät tuota kuin noin kolme prosenttia globaalista energiasta. Ilman teknologiaa, innovatiivista luovuutta ja toivoa emme selviä. Niiden avulla selviämme hyvinkin.
Tuo teknologiavastaisuus on saanut ympäristöliikkeen tappelemaan vuosikymmenet ydinvoimaa vastaan, vaikka se on ollut toistaiseksi ainoa tehokas tapa leikata energiantuotannon päästöjä. Se on saanut Greenpeacen aikoinaan ajamaan kloorin täyskieltoa, vaikka sen käyttö on pelastanut kymmeniä miljoonia ihmishenkiä estämällä muun muassa koleraa ja lavantautia leviämästä juomaveden mukana. Samoin on vastustettu geeniteknologiaa kaikissa muodoissaan ja kemianteollisuutta.
Toinen keskeinen kysymys liittyy talouskasvuun. Ympäristöliike näkee talouskasvun ympäristön vihollisena, vaikka historia osoittaa, että juuri siellä missä taloudellinen hyvinvointi vallitsee ja missä perustarpeet on tyydytetty, ihmisillä on intressejä huolehtia ympäristöstään. Köyhyys puolestaan on suuri ympäristöuhka, vaikka ympäristöretoriikassa se on liian usein romantisoitu. Kyseessä on marxilainen harha nollasummapelistä. Se on logiikkaa, jossa ajatellaan, että jos menestyt, se on voinut tapahtua vain ihmiskunnan tai ympäristön kustannuksella. Tämä näkemys ei ota huomioon, että historia tuntee paljon esimerkkejä edistyksestä, joka on hyödyttänyt kaikkia osapuolia. Vapaa markkinatalous on nostanut ihmisiä köyhyydestä valtavalla vauhdilla, ja taloudellisen tilanteen kohentuminen on saanut ihmiset kiinnostumaan ympäristönsä puhtaudesta.
Kuten teknologiavastaisuus, tämäkin on varsin vakava asia, jopa kuolemanvakava. Talouskasvu ja talous saattavat olla joillekin poliitikoille mitätön sivuseikka, mutta sen seuraukset eivät enää varmasti ole. Jos EU:n taloudellinen asema heikkenee, heikkenee myös sen poliittinen vaikutusvalta. Se merkitsee taka-askeleita ihmisoikeuksissa: Greta ja kumppanit saavat hyvästellä sen maailman, jonka me nyt tunnemme.
|
1 kommentti
.
|
Maanantai 6.3.2023 - Ismo Portin
Olen ollut Suomen Kristillisdemokraattien eli KD-puolueen palkkalistoilla pian 18 vuotta.
Minun on ollut vuosia, vuosia hyvin vaikea ymmärtää KD:n matalaa kannatustasoa eduskuntavaaleista toiseen. Verrattuna erityisesti pariin muuhun puolueeseen.
Ymmärrän toki helposti, että jos kristillisen arvomaailman periaatteet ja elämisen lähtökulmat eivät ole äänestäjälle merkityksellisiä – ei hän varmasti äänestä KD:ta.
Vaikea minun on taas ymmärtää sitä isoa määrää kristillisen arvopohjan päälle elämäänsä rakentanutta äänestäjoukkoa, joka ei halua luottaa ääntään meille. Enemmän ja vähemmän uskovien kristittyjen joukkoa.
KD:n kannatus on noin 120 000 äänestäjää vaaleista toiseen. Miksi määrä ei ole kasvanut? Siksi, että kristillisen arvopohjan varaan elämänsä rakentavat haluavat antaa valtaa mieluummin ”monilähtöisemmin” elämästä ja kristillisyydestä ajatteleville puolueille.
Niinkö? Juuri niin. Eduskuntavaalithan ovat erityisesti puoluevaalit. Ymmärrän toki oikein hyvin monia poliittiseen suosioon vaikuttavia seikkoja. Mutta kieltämättä en ymmärrä monien, monien kristillisten arvojen puolustajien toimintalogiikkaa äänestyskopissa. En. Pahoittelut.
Tai siinä tapauksessa ymmärrän ko. äänestyslogiikan, jos todella on niin, että kristillisyys ja sen tuoman arvopohjan, -arvomaailman sekä -toiminnan ei ole syytä kantaa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen juurikaan.
Kun arvostat kristillisen ihmiskäsityksen merkitystä elämässäsi: mieti ja tutki – vaikkapa sitä, mitä ehdokkaasi puolue pääosin ajattelee vaikkapa eutanasiasta.
Eduskuntavaalit ovat ensiksi puoluevaalit – vasta sitten tulee ehdokas. Oli hän mitä mieltä tahansa yksilönä vaikkapa tuosta mainitsemastani kysymyksestä. Eduskunnan äänestyskartat kertovat muuten puolueiden yleislinjoista suht kaiken. Eivät vaalipuheet.
EDIT. Myönnän, että rivien välistäkin löytyy jotain.
(Kirjoittaja on Kristillisdemokraattien hallintopäällikkö)
|
Kommentoi kirjoitusta.
|
Tiistai 2.2.2021 - Martin Stenberg
Laajalti uutisoidut USAn presidenttivaalin jälkitapahtumat ovat surkea esimerkki vallan vääristymistä ja laittomista mielenilmaisuista. Niihin on aina osallistunut myös väkivaltaisia anarkisteja sekasortoa hyödyntäen. On hyvä muistaa, että demokratian ongelmat ovat syvemmällä maan historiassa rotu- ja aatekysymysten, syrjäytymisen, köyhyyden, koulutusjärjestelmän sekä sosiaali- ja terveydenhoidon puutteiden ohella.
Monilla vallankäytön tasoilla käsitys demokratiasta on selvästi kaventunut, joten uhkatekijöiden kirjo on digirasismin keinoin laajentunut ja seurauksista on tulossa vakavampia. Ihmisoikeuksien peruskiviä ovat sanan- ja mielipiteen sekä niiden ilmaisuvapaus todellista tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta unohtamatta. Niiden toteutuminen vaikuttaa syvästi yhteiskunnan hyvinvointiin ja uudistumiskykyyn. Suomessa keskustelukulttuuri on rapautunut pahasti, kun osa vähemmistöistä on murentanut muiden oikeuksia ja mielipiteitä ajamalla vain omia aatteitaan muista välittämättä.
Ilmaisuvapauden kyseenalaistamisesta kertoo myös se, että kouluja moititaan jopa suvivirren ja joulujuhlan viettämisestä vain joidenkin vähemmistöjen mielipideterrorin vuoksi. Seta ajaa omaa epätieteellistä agendaansa hätistellen toisinajattelevat messuilta ja tapahtumista sekä painostaen niiden järjestäjiä monin tavoin. Tällaisen yksipuolisen ideologisen toiminnan seurauksena luovuus ja aloitteellisuus sekä kriittisyys katoavat yhteiskunnasta johtaen ajattelun yksipuolistumiseen, populismiin, vaikenemiseen sekä lopulta totalitarismiin. Vallan kolmijakokaan ei toimi ilman kriittistä ja avointa perustuslaillista valvontaa. Vallan väärinkäyttäjät - myös vähemmistövallan - ovat siis paljosta vastuussa.
Suurin osa sosiaalisen median alustoistakaan ei sovellu avoimeen ja kriittiseen keskusteluun monien tietoturva-, rikollisuus- ja vallankäyttöongelmiensa sekä laillisen valvonnan puuttumisen vuoksi. Lisäksi niiden omistajat ovat siirtyneet vaaralliseen käytäntöön sensuroidessaan ilmaisuvapautta epämääräisesti. Niissä esiintyvä uskonnonvastaisuus rehottaa. Kansainvälinen Holokaustin muistopäivän (27.1.) merkeissä luulisi päättäjiä kiinnostavan, että kristityt ovat suurin yksitäinen vainottu ryhmä maailmassa. Molempien osalta murheellisiin tilanteisiin ovat johtaneet yhteiskunnassa kyteneet piilorasistiset asenteet ja mielipideterrori sekä päättäjien tietämättömyys.
Poliittinen toiminta ja käytännöt ovat muuttuneet laaduttomiksi ja varsin omahyväisiksi. Eduskunnan ja kuntahallinnon resursseista menee merkittävä osa puolueiden valta-aseman varmistelemiseen sekä tulevien vaalien valmisteluun. Täten onkin kysyttävä, paljonko jää todellista työaikaa yhteisen hyvän edistämiseen? On myös valitettavaa, että todellisen asiantuntijuuden hyödyntäminen julkishallinnossa estyy jatkuvien poliittisten virkanimitysten vuoksi. Kun tähän lisätään mittava puoluetuki, lisääntynyt ryhmäkurin käyttö sekä poliittisten päättäjien sekaantuminen epämääräisiin liiketoimiin, voidaan todeta yhteiskunnallisen toiminnan kärsivän hallinnollisesta piilokorruptiosta. Muutamissa kunnissa on menossa jopa oikeusasteissa selvitettäviä hallinnollisia ja poliittisia riitoja. Kansalaiset ovat hämillään ja pettyneitä.
Kaikkiaan näyttääkin siltä, että demokratian väärinkäyttö ja valtaapitävien välinpitämättömyys ovat valitettavasti johtamassa kansalaisten luottamuksen häviämiseen sekä murentavan uskoa oikeusvaltioon ja edustuksellisen demokratian instituutioihin. Nyt on todellisen laadullisen ja eettisen sekä kansalaisia arvostavan läheisyysperiaatteen aika, jossa päätöksenteko tuodaan mahdollisimman lähelle ihmistä. Kansalaisten näkökulmasta tilanteeseen voidaan vaikuttaa äänestämällä uudet ja osaavat päättäjät valtaan.
Martin Stenberg (FT; VTM) Puheenjohtaja, KD Hämeenlinna
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Demokratia,
sananvapaus,
yhdenvertaisuus
|
Maanantai 14.12.2020 - Martin Stenberg
Vihervasemmiston arvot näyttävät olevan hukassa. Tuomas Nieminen kirjoitti (26.11.) populismista ja arvoista todeten, että meidän tulisi puolustaa sellaista yhteiskuntaa, jonka perusarvoja ovat mm. tiede ja asiantuntemus. Tieteellä ei ole arvoja eikä siitä voi johtaa arvo- ja moraalitietoa. Tieto, valta ja arvot ovat syvästi kietoutuneet toisiinsa keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Tiedon ja arvojen määrittelyyn ja tulkintaan vaikuttavat ideologiset, poliittiset, uskonnolliset ja uskonnottomat maailmankatsomukset sekä kulttuuri ja koulutus. Nykyisin myös lehdistön keskittyminen vaikuttaa uutisointiin – laaja-alainen kriittinen tieto on katoamassa. Kyberuhkat ja trollaus ovat nykypäivän lisääntyviä tiedollisia uhkia. Some on tuomassa portinvartijoiksi myös äänekkäät ja aktiiviset kansalaiset – tieto ja arvot ovat pirstaloitumassa.
Vallankäyttäjien tulkinnat ovat toimineet tiedon ja arvojen portinvartijoina kautta historian murheellisin seurauksin. Niin sanotun tieteellisen ateismin ja sen poliittisena käsikassarana olleen kommunismin romahdettua 90 -luvun alussa, laskettiin noin sadan miljoonan ihmisen menettäneen henkensä mielipiteidensä, uskonnollisen tai poliittisen vakaumuksensa vuoksi. Sosiaalidarvinismin seurauksena vammaisten, etnisesti tai sosiaalisesti epäilyttävien ihmisten elämä tuhottiin pakottamalla heidät sterilisaatioon avioliiton ehtona. Huolimatta YK:n ja EU:n hyväksymien vammaisten oikeuksien turvaamisesta syrjintä jatkuu edelleen mm. sikiöseulonnassa löydettävän vammaisuuden abortoimisen kautta. Lakimuutosten myötä valtaosa noin 600 000 abortista on tehty sosiaalisin perustein. Eutanasian kautta yhteiskuntaa uhkaa sairaiden ihmisten elämän ennenaikainen lopettaminen. Millaisiin ihmisarvoihin perustuukaan epätieteellinen gender -ideologia, kun sukupuolen määrittelyyn riittää pelkää kokemus ja alati vaihtuvat tunteet? Ideologisen ja poliittisen lobbauksen myötä sitä ollaan tuomassa perusopetukseenkin lasten tervettä kasvua häiritsemään. Sen seuraukset ovat myös yhteiskunnallisesti vakavia, kun laskevan syntyvyyden kanssa kamppailevan kansakunnan perusta alkaa horjua.
Länsimainen sivistys-, oikeus- ja hyvinvointivaltion perusta sekä korvaamaton ihmisarvo ovat juutalais-kristillisen teismin hedelmiä kymmenen käskyn ja lähimmäisen rakkauden siivittämänä. Kun niistä ollaan luopumassa, on yhteiskunta ajautumassa tuuliajolle. Älyllisesti perustellen ei voida kieltää kristinuskon merkittävästä ja hedelmällisestä vaikutuksesta. On myös syytä muistaa, että uskonpuhdistuksen jälkeinen tieteen vallankumous 1500-1700 perustui paljolti kristittyjen tiedemiesten (mm. Newton, Maxwell, Faraday, Kepler, Galilei) työhön, sillä hekin saivat innoituksensa Raamatun sanomasta. Kristillisdemokraattinen poliittinen aate onkin ollut Euroopan kantavia voimia.
Meidän onkin aihetta pysähtyä hetkeksi miettimään joulun ydinsanoman merkitystä sekä sen syvällistä ja lohdullista antia pirstaloituneessa aatteiden maailmassa. Ihmiskunta kohtasi jotain ihmeellistä - Jumala syntyi ihmiseksi ja saapui luoksemme nähtäväksi ja kuultavaksi. Joulun sanomassa kiteytyykin Jumalan rakkauden ydin – olemme kaikki korvaamattoman arvokkaita.
Martin Stenberg (FT; VTM) Puheenjohtaja, KD Hämeenlinna
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Yhteiskunta,
kristilliset arvot,
historiaa,
joulu
|
Torstai 2.1.2020 - Sari Essayah
Vuoden vaihtuessa on tapana summata menneitä ja luvata parempia. Politiikan puolella ei vauhtia ainakaan puuttunut; vuoden sisällä kahdet vaalit ja kolme hallitusta, EU-puheenjohtajuuskausi siinä sivussa. Kokonaan eri asia, onko tässä rytäkässä sitten rakennettu tulevaisuuden Suomea, joka on valmis 2020-luvun haasteisiin.
Valitettavasti hallituspolitiikasta tuntuu tulleen sarja peliliikeitä, joilla pyritään nostamaan omaa profiilia ja maksimoimaan valtaa ilman kykyä ratkaista polttavia ongelmia. Edellisen hallituksen enneaikainen kaataminen ja nykyisen hallituksen tuolileikit ovat kuvaavia esimerkkejä nykyajan pelin politiikasta.
Työllisyys, julkisen talouden tasapaino, sote, maahanmuutto, väestö- ja aluepolitiikka, ilmastopolitiikka, maa- ja biotalous; kaikki odottavat kauas katsovia ratkaisuja, mutta näitä ulostuloja emme kuule. Sen sijaan media uutisoi ministereiden haparoivia pohdintoja palomiesten sukupuolineutraalista nimikkeestä ja poliisin asuun soveltuvasta muslimihunnusta. Varmuutta ei toisaalta puutu, kun opposition käsketään hävetä ulkoministerin toiminnasta ja turvallisuushuolesta nousevaa välikysymystään.
Samoin kunnianhimoa ilmastopolitiikassa osoitetaan nostamalla ensimmäiseksi päästöystävällisimmän parafiinisen dieselin hintaa, ja kiilaamalla liikkumisen ja asumisen kustannuksia ylöspäin. Hallituspuolueiden kuntapoliitikot puolestaan pitävät huolen siitä, että julkisissa hankinnoissa kotimaisen maidon ja lihan käyttö ajetaan alas, jotta tilalle saadaan ulkomailta tuodut soijat ja bataatit.
Viime vuonna politiikan lisäksi yleinen keskusteluilmapiirikin vaikutti nyrjähtäneeltä. Tuskin oli toivuttu valtakunnansyyttäjän päätöksestä aloittaa rikostutkinta teologisesta synti -keskustelusta, kun apulaisoikeusasiamies näki ”kirkkotilan lähtökohtaisesti ongelmalliseksi” koulujen joulujuhlalle.
Paniikki levisi uusista linjauksista. Yksi näyttelijä ryhtyi jo aktiiviseen katumisen etukäteen, kunnes poliisi päätti, ettei aloita tutkintaa vanhoista mauttomista tv-ohjelmista. Hätäisimmät rehtorit peruivat joulujuhlia, osa vei piltit ulos pakkaseen ja yksi käski varmuuden vuoksi istumaan jouluvirren viimeisen säkeistön. Potilaita piristämään tullut joululaulukuoro häädettiin sairaalasta uskontojen tasa-arvon nimissä. Joku kyselikin tapahtumavyöryssä, onko Suomi tullut hulluksi.
Uskonnon- ja sananvapauskohut kertovat ajasta, jossa ns. ”suvaitsevaiston” näkemysten vahvistamiseksi muiden perusvapaudet kaventuvat. Helposti antaudutaan ns. yleisen mielipiteen edessä, ja pelätään leimautumista. Tämä syö vähitellen perusvapaudet, ja mielipiteiden moninaisuuden ja kirjon. Liu’umme yhden totuuden yhteiskunnaksi.
Olisikohan tässä kehityksessä syytä painaa jarruja, ja puolustaa rohkeasti arvojamme ja kulttuuriperintöämme. Siinä on uuden vuoden lupausta, joka kantaa.
|
Kommentoi kirjoitusta.
|
Maanantai 14.10.2019 - Teija Arvidsson
Seuraavassa kokouksessaan 11.11. kaupunginvaltuusto hyväksyy vuoden 2020 talousarvion. Näin tiukkaa taloustilannetta ei omana aikanani ole Hämeenlinnassa vielä ollut. Kuluvan vuoden tilinpäätös jäänee yli 20 miljoonaa euroa alijäämäiseksi. Taloudessa on jo pitempään ollut vuosittain noin 10 miljoonan vaje käyttömenojen ja -tulojen välillä. Satunnaisilla myyntituloilla tase on kuitenkin tähän asti saatu kammettua tasapainoon. Nyt myytävää ei enää juuri ole.
Taloustilannetta kurjistaa kasvava korjausvelka. Jatkuvasti putkahtelee esiin sisäilmaongelmaisia kouluja ja yhä uudet lapsiryhmät joutuvat evakkoon. Kohta saa laskea yhden käden sormilla Hämeenlinnan terveet ja ongelmattomat koulut.
Samaan aikaan säästövaatimusten ja kouluverkkopaineiden kanssa suunnitellaan massiivisia keskustan kehittämishankkeita. Maan alle ollaan valmiita hautaamaan kymmeniä miljoonia euroja, joita tarvittaisiin kipeästi muualla. Suunnittelu- ja investointirahat olisi suunnattava välttämättömiin kohteisiin. Näihin kuuluvat turvalliset ja terveelliset tilat koululaisille.
Hämeenlinnassa näytetään ajattelevan, että uusien asuntojen rakentaminen lisää kaupungin vetovoimaa ja asukaslukua. Joitain uusia asukkaita varmasti saadaankin, mutta pääosin muuttoliike suuntautuu kaupungin laidoilta keskustaan. Tämä tarkoittaa yhä hitaammin käyvää asuntokauppaa kaupungin reunamilla. Ei kai ole tarkoitus romahduttaa reuna-alueiden palveluja ja asuntojen arvoa?
Kaupungin asukaslukua kasvattaa tehokkaimmin kaupunkiin sijoittuvat uudet yritykset ja työpaikat. Niiden houkuttelemiseen ja osaavan työvoiman kouluttamiseen pitäisi keskittää paljon enemmän voimavaroja. Kaupungilla on useita ulkomaisia ystävyyskaupunkeja, joiden kanssa on tyydytty lähinnä kulttuuriyhteistyöhön. Nyt olisi syytä viritellä myös taloudellista yhteistyötä ja houkutella investointeja Hämeenlinnaan. Kiinnostavat uudet työpaikat tuovat tänne nuoria asukkaita, joita me niin kipeästi kaipaamme. Asuntoja kyllä löytyy monenlaisiin tarpeisiin jo nyt.
Äskettäin hyväksytty Keskustavisio sisältää paljon toteuttamiskelpoisia ideoita. On kuitenkin turha kuvitella, että toriparkki toisi elämän torin ympärille. Ellei keskustaan ole ollut liiemmin asiaa tähän mennessä, ei sinne ole asiaa toriparkin rakentamisen jälkeenkään.
Päättäjille on todisteltu, että ainoastaan keskitetty pysäköintiratkaisu mahdollistaa Reskan kehittymisen ja muun keskustan lisärakentamisen. Tämä ei pidä paikkaansa. Vaihtoehtoja kyllä löytyy. Velvoitepysäköintinormia voidaan ydinkeskustassa väljentää ja määrätietoisesti kehittää julkista liikennettä. Taloyhtiöiden omiin kellarikerroksiin saadaan hyvin pysäköintitilaa, jos aletaan suosia yhteiskäyttöautoja. Kaivoparkkia voidaan tarpeen mukaan laajentaa. Katuja on mahdollista muuttaa yksikaistaisiksi ja saada lisää tilaa sekä kevyelle liikenteelle että kadunvarsipysäköinnille.
Asukasluvun kasvattamisen rinnalla yhtä tärkeää on nykyisistä asukkaista kiinni pitäminen. Pendelöijät ovat tärkeä asukasryhmä, joka arvostaa sujuvaa arkea ja säännöllisiä junayhteyksiä. Niissä riittää vielä vääntämistä VR:n kanssa. Tavoitteena ei pidä olla yhtään vähempää kuin se, että kaikki IC-junat pysähtyvät jälleen Hämeenlinnassa.
Hämeenlinnan talouden entisestään kiristyessä on laitettava suu säkkiä myöten ja keskityttävä ydinasioihin. On karsittava sellaista, mikä ei ole välttämätöntä ja uskallettava tehdä asioita eri tavalla kuin ennen. On löydettävä syrjäytymisvaarassa olevat nuoret, suojaa tarvitsevat lapset ja arjen apua tarvitsevat vanhukset.
On tehtävä työtä sen eteen, että hyvä ja turvallinen arki asuisi edelleen Hämeenlinnassa. Muuallakin kuin torin ympärillä.
|
Kommentoi kirjoitusta.
|
Sunnuntai 10.9.2017 - Teija Arvidsson
Uusi valtuustokausi on pyörähtänyt käyntiin Hämeenlinnassa ja valtuustoryhmät laativat parhaillaan yhteistä valtuustosopimusta. Sen tavoitteena on sopia tärkeimmistä asioista, jotka halutaan toteuttaa alkaneen neljän vuoden aikana. Asukasluku täytyy saada nousuun ja talous kestävälle pohjalle. Kaupungin etua pitää vaalia maakuntamyllerryksen keskellä ja kaupunkilaisten hyvinvointia edistää. Monia hyviä ja tärkeitä asioita kirjataan, mutta unohtuuko kuitenkin tärkein?
Kristillisdemokraatit kantavat huolta kasvavasta pahoinvoinnista, joka piiloutuu kauniin kaupunkimme kotien seinien sisälle. Vaikka valtaosalla kaupunkilaisista asiat ovat kunnossa ja arki pyörii ilman suurempia ongelmia, niin yhä isompi osa asukkaista taistelee toimeentulon ja jaksamisen äärirajoilla. Arjen saattaa suistaa raiteiltaan ennalta arvaamattomat elämänmuutokset, kuten sairaudet, työttömyys tai avioero. Joillain elämänhallinta on hukassa päihteiden käytön tai masennuksen takia. Vanhempien ongelmien keskellä kasvaa lapsia ja nuoria, joista kukaan ei jaksa välittää. Tutkimusten mukaan valtaosalla lapsista ja nuorista menee hyvin, mutta pienellä osalla yhä huonommin. Teemmekö tarpeeksi heidän eteensä?
Turun tragedia järkytti kaikkia suomalaisia. Kauniissa lintukodossamme tapahtui asioita, joita kukaan ei toivonut täällä näkevänsä. Maahanmuuton ongelmiin on suhtauduttava vakavasti ja kansalaisten turvallisuutta on valvottava entistä paremmin. On kuitenkin syytä muistaa, että yhteiskunnallinen eriarvoistuminen ja kansan kahtiajakautuminen on maahanmuuttoakin suurempi turvallisuusriski. Koulutuksesta, työllistymisestä ja syrjäytymisen ehkäisemisestä täytyy pitää huolta, oli kyse sitten kantasuomalaisesta tai maahanmuuttajanuoresta. Tässä tarvitaan laaja-alaista yhteistyötä viranomaisten, koululaitoksen, yrityselämän ja kolmannen sektorin kanssa.
Hämeenlinnan talouspäällikkö Jussi Oksa totesi kerran, että kaupungin talouden suurin uhka on perheiden pahoinvoinnista aiheutuvat kustannukset. Perheiden pahoinvointi näkyy lisääntyvinä lastensuojeluilmoituksina, lasten huostaanottoina ja pikkulapsiperheiden eroina. Inhimillisen kärsimyksen lisäksi ne kasvattavat myös yhteiskunnan maksutaakkaa. Kaupungilla on rajalliset mahdollisuudet auttaa perheiden ihmissuhdeasioissa, mutta arjen jaksamiseen on tarjolla apua. Lapsiperheiden kotipalvelu, perheneuvola, perheasioiden sovittelu ja uusperheneuvonta ovat esimerkkejä perheille suunnatuista palveluista, joita kannattaa käyttää ennen kuin on liian myöhäistä.
Pahoinvointia on myös ikäihmisten keskuudessa. Yksinäisyys on monen vanhuksen suurin ongelma, mutta myös pienellä eläkkeellä kituuttaminen tekee arjen kohtuuttoman vaikeaksi. Ikäihmisen ei pitäisi joutua miettimään, onko varaa ostaa ruokaa vai lääkkeitä. Hoitoon pääsyä joutuu joskus odottamaan kohtuuttoman kauan. Onkin tärkeää varmistaa, että sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut ovat määräajassa kaupunkilaisten saatavissa. Erityisesti on pidettävä huolta lapsiperheiden ja vanhusten tarvitsemien palveluiden saatavuudesta.
Hämeenlinna haluaa olla hyvinvointia edistävä kaupunki, jossa on aktiiviset kansalaiset. Hyvinvoinnin lisääminen, pahoinvoinnin vähentäminen ja ylisukupolvisen syrjäytymisen ehkäiseminen on haastava tehtävä. Keskeistä on työpaikan löytyminen ja riittävä toimeentulo, joka kattaa elämisen perusedellytykset. Henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin lisäämiseen tarvitaan mukaan kaikki kaupungin toimijat seurakuntia ja urheiluseuroja myöten.
Tärkeintä kuitenkin on, että jokaisella olisi edes yksi ihminen, joka jaksaa seisoa vierellä. Ystävän ja kuuntelijan tehtävään kutsutaan meitä kaikkia. Hyvinvointiin tarvitaan kestävää lähimmäisyyttä.
|
Kommentoi kirjoitusta.
|
Sunnuntai 12.3.2017 klo 22.52 - Teija Arvidsson
Vanhuus on elämänvaihe, joka saavuttaa ennen pitkää meistä jokaisen. Vaikka eläkkeelle jäävät ovat nykyään yhä terveempiä ja omasta kunnostaan huolehtivia, niin ikääntymistä ei voi estää. Vuodet vierivät ja vähitellen auttajasta tulee autettava. Kaikissa elämänvaiheissa ihminen haluaa kuitenkin tulla kohdatuksi ihmisenä.
Omat ajatukseni ovat pyörineet ikääntymisen haasteissa seuratessani lähiomaisten toimintakyvyn nopeaa heikentymistä. Itsenäiseen aikuisuuteen tottuneelle seniorille ei ole aina helppoa myöntää, että tarvitsee ulkopuolista apua. Suomessa elää vahvana itse tekemisen kulttuuri, eikä etenkään vanhempi polvi ole tottunut ostamaan palveluita. Ikääntyessä on kuitenkin lupa ajatella itseään ja käyttää varoja oman elämisen helpottamiseen.
Ikääntymiseen on viisasta valmistautua hyvissä ajoin. 82-vuotias isäni asuu sokkeloisessa vanhassa omakotitalossa, jota ei ole suunniteltu rollaattorilla kulkemista varten. Liikkuminen on tullut yhä vaivalloisemmaksi, mutta isääni lienee turha houkutella kerrostalon asukkaaksi niin kauan kuin elämä edes jotenkuten onnistuu omassa talossa. Täytyy toivoa, että isän jalka nousee vielä pitkään.
Hämeenlinnan asukkaista keskimääräistä suurempi osa kuuluu ikäihmisiin. On tärkeää rakentaa esteettömiä asuntoja ja kaavoittaa asuinalueita, jossa palvelut ovat lähellä. Tästä hyvä esimerkki on Keinusaaren alue sekä Iittalan keskustaan rakentuva ikäihmisten palvelukeskus. Toivottavasti keskustan uusille asuinalueille rakennetaan myös vanhusten liikuntapuisto, josta Hämeenlinnan vanhusneuvosto on tehnyt aloitteen jo vuosia sitten.
Vaikka asuminen olisi järjestetty hyvin ja palvelutkin pelaisivat, niin yksinäisyys on monen vanhuksen suuri ongelma. Tutkimusten mukaan puolet yli 75-vuotiaista asuu yksin ja yhä useampi elää ilman läheisiä kontakteja. Toisia vaivaa masennus tai muut mielenterveyden häiriöt. Liikkumisen vaikeudet vangitsevat vanhukset kotiinsa odottamaan sitä, että joku tulisi käymään tai veisi ulos.
Kristillisdemokraatit ovat jo pitkään puhuneet lähimmäisyhteiskunnasta, jossa tavalliset kansalaiset ottavat vastuuta lähimmäisistään. Vanhusten luona käyminen, ulkoiluttaminen ja juttuseura on sellaista, mitä meistä jokainen osaa tehdä. Yhteiskunta ei voi koskaan palkata tarpeeksi työntekijöitä hoitamaan ihmisten yksinäisyyttä ja toisen ihmisen kaipuuta. Tarvitaan lähimmäisiä, ystäviä ja naapureita.
Uudet vanhusten hoitosuositukset lähtevät siitä, että ihminen asuu omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. Vuonna 2013 voimaan tullut vanhuspalvelulaki ei kuitenkaan juuri anna eväitä siihen, mitä hyvä kotihoito sisältää. Kotihoito ei saa olla vain vanhuksen säilyttämistä neljän seinän sisällä. Sen tulee olla kuntouttavaa ja tukea vanhuksen toimintakyvyn säilymistä. Valitettavasti kiireiset kotihoitajat eivät yleensä ehdi tehdä muuta kuin kaikkein välttämättömimmän.
Ikäihmisten hyvinvointia ja kotona pärjäämistä edistää kuntouttava päivätoiminta, jota on järjestetty muutamassa vanhustenhuollon yksikössä. Toiminnallinen päivä yhdessä toisten kanssa tuo virkistystä ja henkistä hyvinvointia ikäihmiselle itselleen sekä suo lepopäivän omaishoitajalle. Tällaisia kotona asumista tukevia toimintamuotoja kannattaa edelleen kehittää.
Vanhainkoteja ollaan muuttamassa palvelutaloiksi korostaen sitä, että asunto on vanhuksen koti. Tällöin vanhuksella tulisi myös olla enemmän päätösvaltaa siihen, miten hän asuu omassa kodissaan. Miksi herättää seitsemältä, kun ei ole minnekään kiire? Vanhuus ei ole sairaus, eikä vanhuksia tule nähdä hankalina hoidokkeina, vaan loppuun asti arvokkaina aikuisina ihmisinä.
Hymy, kosketus, ovelle koputus ja lämmin sana ei vie paljoa aikaa, eikä maksa mitään. Se kuitenkin viestittää kunnioituksesta toista ihmistä kohtaan.
|
Kommentoi kirjoitusta.
|
Maanantai 19.12.2016 klo 23.21
”Pieni liekki pimeydessä nyt voi olla jokainen, pieni liekki, joka kantaa valon luokse kaikkien.”
Elämme lähihistoriamme suurimman arvomurroksen aikaa. Eettisiä periaatteita koskevia esityksiä tulee jatkuvasti eduskuntaan. Me KD:ssa kunnioitamme ihmisarvoa ja elämän pyhyyttä aina luonnolliseen kuolemaan saakka. Vaalimme naisen ja miehen välistä avioliittoa ja teemme työtä sen puolesta, että jokaisella lapsella olisi juridinen oikeus äitiin ja isään. Lähimmäisyhteiskunta on meidän kristillisdemokraattien visio.
Ensi keväänä valitaan uudet kunnanvaltuustot, jotka tekevät merkittävimmät päätökset tulevaisuuden kunnan kannalta. Sote- ja aluehallintouudistukset sekä niiden siirtymävaiheet pitää pystyä viemään läpi kunnissa kansalaisten palvelut taaten.
Olemme iloisia jo yli 1000 kristillisdemokraatista, jotka ovat suostumuksensa ehdokkuudelle antaneet. Mutta tarvitsemme vielä vähintään saman verran lisää, jotta vaalitulos 9. huhtikuuta toisi kuntiimme lisää kd-arvojen puolesta työskenteleviä luottamushenkilöitä.
Valtuustoihin tarvitaan ihmisiä, jotka ymmärtävät vastuullisen kotikunnan kehittämisen ja haluavat arvokkaan arjen jokaiselle, niin lapselle, vammaiselle kuin vanhuksellekin. Näemme jokaisen ihmisen lähimmäisenä, emme säästökohteena tai taakkana. Tarvitsemme inhimillisempää otetta päätöksentekoon.
Puolueen jäsenenä ja työmme tukijana kannat parhaiten vastuuta lähtemällä KD:n kuntavaaliehdokkaaksi! Se kertoo siitä, että välität mihin suuntaan ja millä arvoilla Suomea kehitetään.
Yhteisellä työllä pääsemme parhaisiin tuloksiin. Olemme iloisia jo yli 1000 kristillisdemokraatista, jotka ovat suostumuksensa ehdokkuudelle antaneet. Mutta tarvitsemme vielä vähintään saman verran lisää, jotta vaalitulos 9. huhtikuuta toisi kuntiimme lisää kd-arvojen puolesta työskenteleviä luottamushenkilöitä.
Olethan sinäkin mukana näissä talkoissa kestävien kristillisten arvojen puolesta?
Puoluetoimiston ja lehden toimituksen kanssa toivotamme Sinulle ja läheisillesi siunattua ja rauhallista joulunaikaa ja hyvää uutta vuotta 2017!
|
Kommentoi kirjoitusta.
|
Sunnuntai 19.6.2016 - Teija Arvidsson
Paikallispolitiikan uutisia ovat hallinneet melkoisen ikävät asiat, jotka ovat jättäneet varjoonsa sen hyvän kehittämistyön, jota Hämeenlinnassa koko ajan tehdään. Hiljainen enemmistö päättäjistä ja virkamiehistä hoitaa tehtävänsä vastuullisesti, itsestään suurempaa meteliä pitämättä.
Keskinäinen käräjöinti ei edistä kaupunkilaisten luottamusta päättäjiinsä. Meillä poliitikoilla onkin parannuksen paikka toisista kirjoittamisessa ja puhumisessa. Keskinäistä kunnioitusta on syytä opetella. Rehellisyys ja lakien noudattaminen on ilman muuta edellytys luottamustehtävässä toimimiseen.
Kunnat ovat suurten muutosten edessä ja nyt olisi syytä keskittää kaikki voimavarat tulevaisuuden rakentamiseen. Hämeenlinna muiden kuntien joukossa painii kasvavan velkataakan, rapistuvan rakennuskannan ja ikärakenteen muutoksen keskellä. Maahanmuuttajien kotouttaminen, työllisyyden hoitaminen sekä kohtuuhintaisen asumisen järjestäminen ovat ajankohtaisia haasteita. Keskussairaalan tulevaisuus on maakunnan yhteinen huoli. Tarvitsemme hyvää yhteistyötä niin valtuustoryhmien välillä kuin lähikuntien kanssa.
Hämeenlinna valmistautuu jo aktiivisesti seuraavien kuntavaalien jälkeiseen aikaan, jolloin sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät maakuntatasoiseen organisaatioon. Kaupungin omia virkamiehiä ja luottamushenkilöitä tarvitaan jatkossa huomattavasti nykyistä vähemmän, joten hallinto on muokattava uuteen uskoon. Se on välttämätöntä kaupungin verotulojen ja valtionosuuksien puolittuessa.
Menot eivät kuitenkaan puolitu, sillä Hämeenlinnalla on kymmenien miljoonien korjaustarve huonokuntoisissa koulu- ja päiväkotikiinteistöissään. Ne on laitettava kuntoon ja myös pidettävä kunnossa entistä paremmin. Koulurakennuksia suunniteltaessa on tärkeää hyvissä ajoin kuunnella myös rakennuksen tulevia käyttäjiä. Arkkitehtien työpöydällä saatetaan laatia turhankin hienoja ja kalliita luomuksia, joiden ratkaisut eivät välttämättä arjessa toimi.
Perusopetuksen ja varhaiskasvatuksen lisäksi kaupungin vastuulle tulee jäämään joukko muita tärkeitä tehtäviä, kuten elinkeinopolitiikka ja kaupunkisuunnittelu. Hämeenlinna sijaitsee keskellä Helsinki-Tampere -kasvukäytävää, joka on on Suomen nopeimmin kasvava asumisen ja työssäkäynnin vyöhyke. Sijaintimme antaa meille erinomaiset mahdollisuudet houkutella asukkaita ja yrityksiä. Jostain syystä Hämeenlinnan väkiluvun kasvu on kuitenkin hiipunut muutamaan kymmeneen uuteen asukkaaseen vuodessa. On syytä huolella selvittää, miksi luonnonkaunis kulttuuri- ja liikuntakaupunki ei vedä väkeä, vaikka ympäristö tarjoaa mitä upeimmat olosuhteet laadukkaaseen arkeen.
Vaikka asukasluvun kasvu on tärkeä asia, niin kuitenkin vielä tärkeämpää on nykyisten asukkaiden hyvinvointi. Hämeenlinnassa on huolestuttavan paljon perheiden pahoinvointia, lasten ja nuorten huostaanottoja sekä vanhusten turvattomuutta.
Näitä oikeita ongelmia ratkomaan tarvitsemme riittävästi resursseja, uusia toimintamalleja ja hyvää yhteistyötä. Ei vain päättäjien ja virkamiesten kesken, vaan myös järjestöjen, seurakuntien ja asukkaiden kanssa. Olkoon uusi Hämeenlinna uuden lähimmäisyyden kaupunki.
|
Kommentoi kirjoitusta.
|
Keskiviikko 14.1.2015 - Teppo Turja
Viimeisten vuosikymmenien talouskasvussa on vaikeaa nähdä pelkkää hyvää. Julkisessa keskustelussa jatkuvaa, tasaista kasvua kuitenkin pidetään kritiikittömästi itsestään selvänä tavoitetilana. Sen väitetään olevan elintason kohoamisen ja jopa ihmiskunnan hyvinvoinnin ehto. Todellisuudessa kulutuksessa ja tuotannossa on saavutettu moniongelmaisen potilaan taso. Jo kansantalouden oravanpyörämäinen peruskuvio on sairas: pyrimme tuottamaan yhä enemmän, jotta vaihdettavia tavaroita ja palveluja olisi kasvava määrä, jotta näin lisääntyvästä kaupankäynnistä meille järjestyisi yhä suurempi siivu, josta kasvaneen ostovoiman lisäksi siirtyisi varallisuutta investoitavaksi tuotantokoneistoon vain siksi, että se mahdollistaa vieläkin suuremman ja tehokkaamman tuotannon. Kukaan ei osaa kertoa, mikä riittää, koska mikään ei riitä.
Lopputulema on, että merkittävä osa tuotetuista tavaroista ja palveluistakin osoittautuu tarpeettomiksi. Se näkyy hillittömästi kasvavina jätevuorina. Se näkyy mielipuolisena kuluttamisena, jossa kalusteet, koneet, vaatteet ja muu toimiva tavara poistetaan käytöstä ennen aikojaan. Se näkyy ilman, veden ja maaperän kohtalokkaana saastumisena. Se näkyy ihmisten fyysisessä, psyykkisessä ja sosiaalisessa tilassa; työnnämme sisäämme tahallamme mielihyvää tuottavia mutta terveytemme kannalta kohtalokkaita aineita vain siksi, että meillä on siihen varaa. Kaikki ruumillista ponnistelua vaativat työt siirrämme koneille saadaksemme aikaa pusertaa hikeä kuntosalin lattialle tai käydäksemme ainakin näyttämässä uusia trikoita. Sullomme paisuvan ruhomme laiskanlinnaan ja otamme vastaan halvalla ja nopeasti tuotettuja pissakakkavitsejä sen sijaan, että itse ajatelisimme jotakin. Ja sitten ihmettelemme, miksi elämä on tarkoituksetonta.
Maailman tuhoamisesta on tullut saavutettu etu,
jota ei meiltä saa ottaa pois.
Moraalilla ei ole minkäänlaista sijaa talouden pakkokasvussa. Esimerkiksi Pentti Linkola julisti jo neljä vuosikymmentä sitten maapallon elonkehän tuhoutuvan vääjäämättä, mutta että ehkä voisimme halutessamme tai pakon alla pikkuriikkisen hidastaa tätä kehitystä. Häntä kuunneltiin ja uskottiinkin, mutta ei oikeasti välitetty eikä välitetä vieläkään. Me tiedämme, että tulevat sukupolvet saavat kärsiä tuhlailevan elämämme valinnoista, mutta jätämme asian niiden murheeksi. Me pesemme tuntomme puhtaaksi sillä perusteella, että kukaan muukaan ei välitä sen enempää luonnonvarojen kuin elinmahdollisuuksien ehtymisestä. Maailman tuhoamisesta on tullut saavutettu etu, jota ei meiltä saa ottaa pois.
Sen sijaan olemme valmiit hyväksymään kaikki valheelliset perusteet talouskasvun välttämättömyydestä. Sitä myydään meille työllisyyssyillä, mutta todellisuudessa kyse on sijoitusvarallisuuden tuotto-odotuksista. Meitä muistutetaan teknologian ja lääketieteen huikeasta kehityksestä, jonka rahoittamiseen on tarvittu pääomia ja verotuloja. Saamme elää kaksi kertaa pidempään ja nähdä kymmenen kertaa enemmän kuin isovanhempamme, elleivät elintapasairaudet ehdi väliin. Se unohdetaan kertoa, että viimeiset vuodet saamme lojua lääketokkurassa ja letkuissa sänkyyn sidottuna märissä vaipoissamme, koska meidän hoitamisemme ei ole taloudellisesti tuottavaa.
Nyt podetaan suurta tuskaa, kun yritykset Suomessa ja muualla Euroopassa eivät investoi. Miksi investoisivatkaan, kun kuluttajat eivät kuluta? Ja miksi kuluttajat kuluttaisivat, kun useimmilla on jo kaikkea aivan liikaa. Investointien vaatiminen ei perustukaan millään muotoa markkinoiden eli kulutuksen ilmaisemiin tarpeisiin, vaan siihen, että sijoitettavia pääomia lojuu tuhansin miljardein turhaan tileillä kasvamatta promillen puolikastakaan. Se on tietysti aivan kauheaa. Kukaan ei huomaa muistuttaa, että nämä tuhannet miljardit ovat kasvaneet nykyisiin mittoihinsa pitkälti ansiottomasti. Vuosikymmeniä jatkuneella inflaatiolla on paisutettu omaisuusarvot mittasuhteisiin, joilla ei ole mitään yhteyttä reaalitodellisuuteen.
Vaatimukset tuottavuuden lisäämiseksi pitää uskaltaa asettaa kyseenaikaisiksi. Huutelua logiikan perään luulisi syntyvät viimeistään, kun maahanmuuttajavirtaa halutaan kasvattaa siksi, että maahan saataisiin lisää kuluttajia, jotka sitä vastaan sitten myös työllistettäisiin. Meillä itsellämme on kolmannesmiljoona työtöntä, joita ei tarvitse kotouttaa. Lähes joka kymmenes on työtön. Heidän työllistämisensä olisi ensiarvoisen tärkeää, mutta se ei saa tapahtua tempputyöllistämisen keinoin. Työtä ei pidä luoda sen takia, että olisi jotakin tehtävää. Työtä ei pidä luoda senkään takia, että joillakuilla lepää miljardeja tileillä odottamassa mielekkäitä sijoituskohteita. Työtä pitää tehdä, jos siihen on selvästi näkyvissä oleva tarve.
Viimeiset vuosikymmenet tuotantoa on rationalisoitu kaikin mahdollisin tavoin. On kehitetty automaatiota, robotiikkaa, CNC-tuotantoa, 3D-tulostusta, keinoälyä ja vaikka mitä, jotta ihmistyön määrää voitaisiin vähentää. Siinä on onnistuttu loistavasti; saisimme onnitella insinöörejämme. Siksi nyt olisi jokaisella mahdollisuus lisätä vapaa-aikaansa tekemällä vähän lyhyempää työviikkoa. Laskennallisesti 34-36 –tuntinen työviikko mahdollistaisi kaikkien työllistämisen. Valmiiksi olemassa oleva työ pitäisi jakaa uudelleen sen sijaan, että edelleen haikailtaisiin tarpeetonta ja haitallista kasvua.
Teppo Turja, kansanedustajaehdokas
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
talous kasvu työttömyys leikkaaminen velanotto elintaso
|
Sunnuntai 16.11.2014 klo 18.54 - Teija Arvidsson
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut!
Kaupungin taloustilanne on valtionosuusleikkauksista ja lukuisista uusista velvoitteista johtuen ennennäkemättömän tiukka. Tulot vähenevät pysyvästi samaan aikaan, kun menot jatkavat kasvuaan, vaikka kuinka yrittäisimme niitä hillitä. Äsken päätetty 0,25 %:n veronkorotus ei paljoa tilannetta paranna. Lupauksistaan huolimatta valtio vain lisää kuntien kustannuksia. Suorastaan epäreilulta tuntuvat uudet valtionosuuslaskelmat, joissa Hämeenlinna kuuluu kuntien suurimpiin häviäjiin. Etunojassa uudistuksia tehnyttä Hämeenlinnaa ei ole kehittämisestään palkittu. Näillä eväillä on kuitenkin yritettävä selviytyä ja toivoa sitä kuuluisaa ruokkimisihmettä, jossa viidestä leivästä ja kahdesta kalasta riitti tuhansille.
No, ihmeen varaan ei kaupungin budjettia voi kuitenkaan perustaa, eikä velaksi eläminen vetele pitemmän päälle. Jotta talous saataisiin pitkällä aikavälillä tasapainoon, on kaikki keinot otettava käyttöön. Niinpä on välttämätöntä, että kaupunginhallitus perustaa kriisiryhmän ja aloittaa työn vuosien 2015 ja 2016 budjetin tasapainottamiseksi. Budjettikirjaan sisältyy pitkä lista toimenpiteitä, jotka on syytä ottaa työn alle. Näihin kuuluvat muun muassa Linnaninfra-liikeleitoksen tulevaisuuden selvittämien sekä tilaaja-tuottajamallin arvionti. Palveluiden leikkauksia ja karsintaa ei myöskään voine välttää, mutta kristillisdemokraattinen valtuustoryhmä vaatii, että etenkin palveluverkon leikkausten on perustuttava tarkkoihin laskelmiin ja vaikuttavuusarvionteihin, jossa otetaan huomioon niin aluevaikuttavuus kuin muille sektoreille siirtyvät kustannukset. Mahdollista on sekin, että kustannukset tosiasiassa jopa nousevat. Hämeenlinnan kaupunki on saanut kiitosta hyvin hoidetusta henkilöstöpolitiikastaan. Henkilöstön tuloksellisuusohjelma asettaa kuitenkin suuria haasteita hyvälle henkilöstöpolitiikalle. Vaikka henkilöstö on kaupungin suurin kustannuserä, se on myös suurin voimavara. Tiukassakin taloustilanteessa henkilöstön jaksamisesta kannattaa pitää huolta, etenkin hoitoalalla. Ylikuormittunut henkilöstö sairastaa enemmän ja jää helpommin työkyvyttömyyseläkkelle.
Ennaltaehkäisevä toiminta on niitä harvoja ei-lakisääteisiä tehtäviä, josta tiukassa taloustilanteessa on suuri houkutus säästää. Kristillisdemokraattinen valtuustoryhmä haluaa kuitenkin korostaa, että ennalta ehkäisevä toiminta on pitkällä aikavälillä parasta säästöä. Tämä koskee niin lastensuojelua, terveydenhoitoa kuin rakennuksista huolehtimista.
Hämeenlinnan murheenkryyninä ovat tänä vuonna olleet dramaattisesti kasvaneet lastensuojelumenot. Syitä voi vain arvailla, mutta varmasti yleinen epävarmuus, työttömyys ja talousvaikeudet ovat lisänneet perheiden pahoinvointia, päihteidenkäyttöä ja mielenterveysongelmia. Nämä kaikki heijastuvat välittömästi lapsiin, jotka joutuvat kärsimään vanhempiensa elämänhallinnan menettämisestä. On tärkeää, että kaupunki tekee parhaansa työllisyyden hoidossa, sillä työttömyys on usein alkuna muille perheongelmille. Erittäin kannatettavaa on myös lasten ja nuorten lautakunnan esittämä lisäpanostus kotiin tuotaviin palveluihin ja perheiden varhaiseen apuun, ennen kuin vaikeudet kasvavat liian suuriksi.
Elämänlaatulautakunnan taloutta kiristävät viime vuosien uudet suuret investoinnit, jotka lisäävät pääomavuokria ja käyttömenoja. Niinpä jatkossa on yhä tärkeämpää, että investoinneissa otetaan huomioon niiden vaikutus käyttömenoihin. Elämänlaatulautakunnan alaiset kustannuksiltaan pienet, mutta suurta yleisöä palvelevat toiminnat tulisi tiukassakin taloustilanteessa pyrkiä säilyttämään.
Terveyden ja toimintakyvyn lautakunnan taloutta kiristää sairaanhoitopiirin alijäämä, joka on pakko kattaa. Niinpä perusterveydenhuollon on yritettävä tulla toimeen nollakasvulla. Perusterveydenhuollossa on tehty hyvää kehittämistyötä, joka toivottavasti edelleen jatkuu, vaikka terveyskeskusliikelaitoksesta nyt luovutaankin. Lautakunnan yleisenä päämääränä on palveluiden turvaaminen lainsäädännön edellyttämällä tavalla. Toivottavasti tästä ei rahapulassa jouduta tinkimään. Yhtenä säästötoimena on esitetty kantakaupungin terveydenhuollon keskittämistä kahteen pisteeseen. Ahveniston ja Viipurintien yksiköiden toimintaa kannattaa toki kehittää ja vahvistaa. Pienten tehokkaiden ja hyvin toimivien terveysasemien lopettamista kannattaa kuitenkin harkita toisenkin kerran. Mitä nopeammin potilas saa avun, sitä vähemmän kustannuksia hänestä aiheutuu terveydenhuollolle ja työnantajalle.
Tärkeintä on kuitenkin, että kaikki nyt tehdyt ratkaisut ovat yhteensopivia tulevan sote-lain vaatimusten kanssa. Turhia edestakaisia muutoksia ei kannata tehdä. Ikäihmisten lautakunnan toimintaa ohjaa 2013 voimaan tullut vanhuspalvelulaki, joka korostaa ikääntyneiden osallisuutta ja mahdollisuutta vaikuttaa omaa elämäänsä koskeviin päätöksiin. Kotona asumisen tukeminen on niin vanhuspalvelulain tavoite kuin monen vanhuksen oma toive. Hämeenlinnan vanhuspalveluissa onkin tehty hyvää työtä tämän tavoitteen toteuttamiseksi. Kuitenkin erityisesti yli 90-vuotiaiden kuntalaisten määrän kasvu lisää painetta ympärivuorokautiseen hoivaan. Sitäkin täytyy saada silloin kun on sen aika - ennen kuin on liian myöhäistä.
Yhdyskuntalautakunnan toiminta-alueella suurinta huolta herättää infran rapautuminen ja verkostojen vanheneminen. Linnaninfra-liikelaitokselta tilataan rahapulassa yhä vähemmän palveluita. Kuitenkin kustannustehokasta olisi kilpailuttaa toiminnat ja tilata samalla rahalla mahdollisimman paljon palveluita, sillä tällä sektorilla palveluntarjoajia riittää. Linnaninfran tulevaisuus kannattaakin ottaa ensi kädessä remonttiryhmän pöydälle.
Sitten vielä muutama sana investoinneista. Korjausta vaativien koulujen ja päiväkotien lista on pitkä kuin nälkävuosi. Lista kasvaa koko ajan ja korjausvelka on vähintään 60 miljoonaa euroa. Kaupungin velanotolle ei siis näytä loppua tulevan. Koulut ja päiväkodit on kuitenkin korjattava, sillä lasten ja nuorten terveyttä ei ole varaa riskeerata. Valitettavasti rakentaminen jaksottuu monelle vuodelle ja sinä aikana tarvitaan kalliita väistötiloja. Tarkeintä on kuitenkin, että tilat saadaan kuntoon ja sen jälkeen myös pidetään kunnossa. Nykyisenlaisessa rakennusten loppuun käyttämisessä jopa alle 20 vuodessa ei ole mitään mieltä.
Kaupungin vuoden 2015 budjetti sisältää paljon toiveita ja paljon riskejä. Ei ole tietoa, mihin suuntaan maailmantalouden pyörät pyörivät ja mitä päätöksiä ensi vuonna aloittava Suomen uusi hallitus tekee. Meidän täällä Hämeenlinnassa on kuitenkin yritettävä itse tehdä viisaita ja kauaskantoisesti oikeita päätöksiä. Se sujuu ainoastaan hyvällä yhteistyöllä virkamiesten ja poliitikkojen kesken ja kaiken mahdollisen tiedon hyödyntämisellä.
Kristillisdemokraattien valtuustoryhmä haluaa kiittää kaupungionjohtaja Timo Kenakkalaa, talous- ja hallintojohtaja Jussi Oksaa sekä kaikkia tilausbudjetin valmisteluun osallistuneita hyvästä ja rakentavasta prosessista. Näillä kommenteilla ja kriittisillä huomioilla kannatamme tilausbudjetin 2015 hyväksymistä.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Hämeenlinnan budjetti 2015
|
Lauantai 24.5.2014 - Teppo Turja
Hämeenlinna vai pilvilinna?
Hämeenlinnan kehittämisessä on tavoiteltavaksi suunnaksi kuviteltu kasvua toisenlaisiin mittasuhteisiin kuin mitkä sille ovat luontaisia. Realismia näissä pyrkimyksissä sentään edustaa viimeaikainen keskustelu HHT-akselista. Siinä on ajatuksena hyötyä sijainnista kahden merkittävän kasvukeskuksen, Helsingin ja Tampereen, välissä esimerkiksi ilmoittautumalla logistisesti järkeväksi asuinpaikaksi noissa kaupungeissa työtään tekeville. Samasta syystä uskalletaan haaveilla myös uusista merkittävistä työllistäjistä.
Mutta miten hyvin Hämeenlinnan keskustan suunnitelmat ja jo näkyville saatu rakentaminen lisäävät vetovoimaisuutta suhteessa toivottuihin veronmaksukykyisiin sisäänmuuttajiin? Miten hyvin vaikkapa moottoritien kate värikkäänä satamakonttikentän kaltaisena maisemana vastaa niitä mielikuvia, joita Hämeenlinnaan myönteisimmillään liitetään? Tai jo aikoja sitten pystytetty meluseinä, joka sulkee tehokkaasti kauniin järvimaiseman ja linnanäkymän etelästä lähestyviltä? Edustaako tämänkaltainen suurkaupunkimaisuutta tavoitteleva rakentaminen niitä odotuksia, joita elättelevät mielessään vaikkapa ne muuttoa suunnittelevat helsinkiläiset, jotka nyt elävät esimerkiksi Pasilan betonimaailmassa?
Ei kehittymistä vaan kehityttämistä: pakkokasvua
Vanhoja virheitä on vaikeaa korjata, mutta niistä pitäisi ottaa opiksi. Olisi myös uskallettava asettaa kyseenalaiseksi ne kehityskaaret, jotka vielä vuosikymmen sitten vaikuttivat todennäköisiltä. Eikö jo kansainvälisen talouslaman pitkittyminen osoita, että käsitys jatkuvasta kasvusta voi olla perusteellisen virheellinen? Sitähän on viime vuosikymmenet pidetty yllä keinotekoisesti velkavetoisella, mihinkään todennettuun tarpeeseen perustumattomalla rakentamisella. Suomessa lojuu miljoonia kerrosneliöitä tyhjillään, Hämeenlinnassakin kymmeniä tuhansia. Samalla on investoitu ylituotantoon käyttämällä työllistävyyttä tekopyhästi verukkeena. Kuluttajatasolla tämä on tullut tutuksi valmistamalla tuotteita, jotka on suunniteltu hajoamaan ennenaikaisesti, jotta saadaan uutta tavaraa kaupan hyllylle ja vanhaa kasvattamaan paisuvaa jäteongelmaa.
Kehitys kehittyy. Sen se tekee suunnilleen itsestään, kun olosuhteet niin vaativat. Sen sijaan kehityttäminen perustuu enemmän tai vähemmän keinotekoiseen, väkisin synnytettyyn tarpeeseen. Lähtökohtana on pakon tai yleisen edun sijaan jonkun eturyhmän intressi. Raha. Taloustaantumassa onkin syntynyt uusi, tavattoman mielenkiintoinen mutta epäpyhä allianssi, joka pyrkii pyörittämään tuotannon rattaita kiivaammin kuin oikeastaan olisi mitään tarvetta. Yritystoiminnan edistämisestä ja elvytyksestä puhuvat nyt äänekkäimmin tahot, joita aiemmin eivät yritysten toimintaedellytykset ole paljoa kiinnostaneet.
Kasautuneet pääomat eivät ymmärrettävästikään halua lojua tyhjän panttina. Ne haluavat kasvaa – edes prosentin tai parin vuosivauhtia, mieluummin tietysti selvästi enemmän. Siihen tarvitaan tahoja, jotka ovat valmiit velkapääomalla investoimaan tuotantoon vaikka näköpiirissä olisikin ilmeinen tuotannollinen ylikapasiteetti. Tämä sopii ay-liikkeelle, merkitseehän tuotannon velkavetoinen rakentaminen, että inflaatio jatkaa rullaamistaan, mikä joko ennakkoon tai viimeistään jälkikäteen näkyy myös palkoissa. Palkat ja hinnat samoin kuin korkotaso ja inflaatio huolehtivat vuorovedolla reaaliomaisuuden perusteettomasta arvonnoususta. Näin sijoittajat ja työväki ovat vahingossa löytäneet toisensa.
Verkkaisuus on elämänlaatuvaihtoehto
Liisa Väisänen haastaa kirjassaan Verkkaisuuden filosofiaa (Kirjapaja 2013) ajattelemaan kaupunkikeskusten ja muiden elinympäristöjen kehittämistä yksisilmäisen globalisoitumiskiihkon sijaan paikallisen perinteistä identiteettiä arvostavasti. Sinänsä Hämeenlinnassa mielletään hyvin, mikä merkitys kaupungille on linnan alueella, Vanajavedellä, Aulangolla, Sibeliuksella, varuskunnalla jne. Mutta mielletäänkö täällä, miten luonteenomaista on etenkin kesäinen torielämä, jossa vanhat ja vähän nuoremmatkin kerääntyvät uskollisesti keskenään turisemaan? Eikö kaupungin päättäjiä ollenkaan itkettänyt nähdä se maisemallinen raiskaus, joka tapahtui, kun Kaivokadun varsi parturoitiin upeista puistaan?
Hämeenlinnaan muuttavat eivät kaipaa Goodmaneja tai parkkihalleja. He kaipaavat Hämeenlinnaa sellaisena kuin se elää mielikuvissa kunnes nekin on tapettu. Hämeenlinnalla olisi ollut edellytyksiä vielä joitakin vuosia sitten hakea verkkaisuuden filosofiaan kehittämisensä perustavaksi Cittaslow-kaupungiksi. Täällähän ollaan jo valmiiksi hitaita.
Nyt niille, joiden kuulen mutisevan jotakin taantumisesta, haluan huomauttaa, että Cittaslow-kaupunkien joukossa on kaikkialla maailmassa kymmeniä, jotka ovat perinteisten elinkeinojensa yhteydessä onnistuneet kasvattamaan matkailutulojaan aivan toiselle tasolle kuin Hämeenlinna. Verkkaisuudessa ei ole kyse laiskuudesta tai flegmaattisuudesta. Cittaslow-kaupunki luottaa vuosisatojen aikana rakentuneen identiteettinsä kantavuuteen ja kehittää siltä pohjalta laatuisaa elämää omalle väestölleen ja vieraille.
Kuntaliitosten jälkeen Hämeenlinnasta tuli liian suuri Cittaslow-kaupungiksi, koska sellaiseksi ei hyväksytä yli 50.000 asukkaan kuntaa. Suomessa tämä statuksen on saanut vain Kristiinankaupunki. Mikään ei kuitenkaan estäisi Hämeenlinnaa ryhtymästä toteuttamaan omassa kehitysstrategiassaan samoja periaatteita. Niitä on soveltanut koko baskialueen tapaan Guggenheim-museostaan tunnettu Bilbao, joka on itsessään verkoston jäseneksi seitsemän kertaa liian suuri. Sen lähellä sijaitseva Cittaslow-kaupunki Lekeitio hyödyntää Väisäsen mukaan menestyksellisesti vuosisataisia perinteitään kalasatamana sortumatta kuviteltuihin globalisoitumisen vaatimuksiin.
Matkailun vetovoima löytyy luonnosta ja menneisyydestä
Hämeenlinnasta tuskin syntyy kaupan keskusta millekään tuotealueelle. Eiköhän aktiivisten kuluttajien virta jatkossakin suuntaudu pikemmin muualle joko tietoverkoissa tai moottoritien viemänä. Hämeenlinnalaisen kaupan asiakaspotentiaali sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin säteellä. Jos taas teollisuus kokonaisuudessaan jatkaa siirtymistään pois kalliin energian, kalliin työvoiman ja suurten kuljetuskustannusten Suomesta, miksi Hämeenlinnaan syntyisi yhtäkkiä uusi teollisuuden keskittymä.
Matkailu on Hämeenlinnan mahdollisuus, mutta se tulee ja kannattaa rakentaa kaupungin ja seutukunnan luontaisten vahvuuksien, todellisen identiteettimme varaan hyödyntämällä Helsingin ylivertaisia turistivirtoja ja kansainvälisiä lentoyhteyksiä. Luontomme puhtaus, hiljaisuus ja turvallisuus ovat matkailun tärkeimmät vetonaulat kaikkialla Suomessa. Niiden lisäksi meillä Hämeenlinnassa on jotakin ekstraa kulttuurissamme etenkin historiallisesti. Varjeltukaamme määrätietoisesti huvipuistoilta ja muulta keinotekoiselta. Sen sijaan Linnaniemen kehittämisessä taloudellisesti tuottavaksi voidaan onnistua ainoastaan yrittäjävetoisesti. Se ei onnistu sen enempää virkatyönä kuin poliitikkojenkaan toimesta, vaikka käytettäisiin miten kovapalkkaisia konsultteja maailmalta kopioituine konsepteineen. Menestyminen edellyttää valmiutta ottaa todellinen liikeriski kannettavaksi, polittinen vastuu on sen rinnalla paperia.
Teppo Turja
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
talous elvytys rakentaminen verkkaisuus filosofia degrowth
|
Torstai 22.5.2014 - Teija Arvidsson
Koulut kaupungin vetovoimatekijänä (HäSan Vierailija-palsta 22.5.2014)
Hämeenlinnan kantakaupungin lasten ja nuorten palveluverkkoa ollaan rustaamassa uuteen uskoon. Operaation taustalla ovat huonokuntoiset koulu- ja päiväkotikiinteistöt, jotka vaativat kiireellisiä toimenpiteitä. Rakennusten kunnossapito ja huolto on ollut retuperällä ja niinpä sisäilmaongelmat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Kouluissa ja päiväkodeissa ovat oireilleet niin lapset kuin aikuiset. On hieno asia, että koulukiinteistöt on vihdoin päätetty laittaa kuntoon. Tästä asiasta kaikki poliittiset ryhmät ovat yksimielisiä. On myös huolehdittava, että kalliilla rahalla korjatut kiinteistöt pidetään kunnossa.
Erilaisia suunnitelmia
Kouluverkkotyöryhmä on esittänyt kolme mallia, joista kaksi ensimmäistä ovat aitoja vaihtoehtoja. Ensimmäinen malli perustuu voimakkaaseen kouluverkon tiivistämiseen ja pienten koulujen lakkauttamiseen. Toisessa mallissa nykyiset tilat peruskorjataan omilla paikoillaan. Kaikkiin suunnitelmiin sisältyy uudisrakennus Nummelle sekä Vuorentaan ja Miemalan koulujen peruskorjaus. On yllättävää, että eri vaihtoehtojen hintalappu on suunnilleen sama, noin 40-50 miljoonaa euroa.
Eniten huomiota on saanut ykkösvaihtoehto, joka sisältää Myllymäen, Luolajan ja Ortelan alakoulujen sekä Kaurialan yläkoulun lakkauttamisen ja uuden noin 900 oppilaan yhtenäiskoulun syntymisen Nummelle. Seminaarin koulu ja Tuomelan koulu kasvaisivat entisestään niiden imaistessa sisäänsä myös Myllymäen ja Ortelan oppilaat.
Koulusta brändiksi
Muutostarvetta on perusteltu koulujen päivittämisellä 2000-luvulle sekä modernien oppimisympäristöjen tarjoamisella oppilaille. On kuitenkin hyvä muistaa, että tilat eivät ratkaise opetuksen moderniutta. Pienet koulut ovat usein kokeilevimpia ja joustavimpia opetuksen suhteen. Opetuksen laadun ratkaisee pätevä, osaava ja innostunut opettajakunta, eivät uudet seinät.
Koulut ja päiväkodit ovat tärkeä osa kaupungin palveluverkkoa. Ne ovat myös yksi kaupungin tärkeimmistä vetovoimatekijöistä perheiden miettiessä muuttoa Hämeenlinnaan. Hyväkuntoiset ja hyvämaineiset koulut ovat osa kaupungin brändiä, jolla se tulevaisuudessa erottuu muista Suomen kaupungeista.
On hyvä pysähtyä miettimään, haluaako Hämeenlinna profiloitua jättikoulujen kaupunkina. Kaikki perheet eivät halua laittaa lapsiaan opetustehtaisiin, jossa pieni koululainen helposti hukkuu massaan. Kaupungin vetovoimaa asuinpaikkana kasvattavat parhaiten laadukkaat, pienehköt ja persoonalliset koulut, joista mainioita esimerkkejä ovat Myllymäen ja Luolajan koulut. Toki myös ison koulun saa taitavalla johtamisella ja hyvällä organisoinnilla toimimaan hyvin, kuten Seminaarin koulun alku on osoittanut.
Elinvoimaa historiasta
Hämeenlinna mainostaa itseään historiastaan elinvoimaa ammentavaksi kaupungiksi. Koulut jos mitkä ovat tärkeä osa Hämeenlinnan historiaa. Lyseonmäeltä ovat valmistuneet ylioppilaaksi niin presidentti Paasikivi kuin säveltäjämestarimme Jean Sibelius. Myllymäen laella ovat koululaisten riemukkaat huudot kaikuneet jo yli 100 vuoden ajan. Nämä arvokkaat opinahjot ansaitsevat saada luvan jatkaa kaupunkilaisten sivistämistä myös tulevaisuudessa.
Lasten ja nuorten palvelut muodostavat verkon, jossa ei saisi olla aukkoja, vaan erityisesti alakoulujen täytyisi sijoittua tasaisesti koko kaupungin alueelle. Nykyisten koulujen sijainnit ovat optimaaliset, eikä verkkoa ole järkevää harventaa ja koulumatkoja pidentää. Ortelan koulun oppilaat joutuisivat koulumatkallaan ylittämään vilkasliikenteisen Viipurintien ja ja Myllymäen oppilaat Turuntien, jotka eivät ole pienille oppilaille turvallisia.
Koulut toimintakeskuksina
Koulut toimivat alueidensa tärkeinä vapaa-ajankeskuksina ja harrastetiloina. Pienet koulut ovat tarjonneet kohtuuhintaisen kokoontumistilan, jota ilman moni yhteisöllinen toiminta saattaisi loppua kokonaan. Koulu on alueensa toiminnallinen keskus, jonka katon alle voisi elämänkaarimallin mukaisesti järjestää palveluita useammallekin sukupolvelle.
Kaupunkilaiset ovat monen eri kanavan kautta viestittäneet, että he haluavat säilyttää perinteikkäät koulunsa. Lasten ja nuorten lautakunta osoitti tämän viikon kokouksessaan, että vanhempien ja koulujen henkilökunnan ääntä on kuunneltu. Nyt on aika harkita ja tehdä sitten viisaita päätöksiä, joita lapsiystävällisen kaupungin arvonimi edellyttää.
|
Kommentoi kirjoitusta.
|
Keskiviikko 12.3.2014 - Antti Valkama
Viime aikoina on ollut paljon esillä vaatimus avioliittolainsäädännön muuttamisesta siten, että se koskisi myös samaa sukupuolta olevia pareja. Kyseessä on periaatteellisesti merkittävä asia, sillä avioliittoinstituutio on kaikkia nykyisiä yhteiskuntia vanhempi ja jokaisen tietämämme kulttuurin tuntema ilmiö.
Ainakin Hämeen Sanomissa toimittajat ovat niin kolumneissa kuin pääkirjoituksissa puolustaneet lainmuutosta ainoana oikeana vaihtoehtona ja usein myös äityneet moittimaan sen vastustajia. Yksi mielipide on siis vallinnut, ja perusteluna on ollut parisuhteiden tasa-arvoisuuden vaatimus. Kriittistä tarkastelua tämän vaatimuksen oikeutuksesta tai avioliiton olemuksen pohtimista ei ole näkynyt. Ammattilaisten ylläpitämää aukkoa on vaikea paikata näin lukijavoimin. Tässä silti arvio muutamasta lainmuutoksen puolesta esitetystä väitteestä.
”Avioliitto on sitä että kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja yhteiskunta siunaa sen. Siksi mies- ja naisparien täytyy päästä naimisiin.” Väärin. Avioliitto ei ole yhteiskunnan keksintö vaan instituutio jonka yhteiskunta tunnustaa. Se on sitä, että miehet ja naiset aina ja kaikkialla ovat menneet yhteen ja perustaneet perheen. Yhteisöjen säilymiseksi tämä on ollut ja on yhä välttämätöntä. Mikään muu suhde ei tuota yhteiskunnalle vastaavaa hyötyä. Siksi avioliitto on saanut erityisaseman. Jos tämä on väärin, sekin on väärin että opintotukea saavat vain opiskelijat eivätkä kaikki, ”tasa-arvoisesti”.
”Lakimuutoksen kannattajat tahtovat poistaa syrjinnän, vastustajat jatkaa sitä.” Väärin. Valtaosa lain muuttamisen kannattajistakin tahtoo jatkaa ”syrjintää”. He eivät halua suoda avioliittoa esim. kolmen tai neljän ihmisen ryhmälle kerrallaan (ns. moniliitto) tai lähisukulaisille. Kaikki tahtovat rajoittaa avioliittoa jollakin tavalla. Jos pyrittäisiin mahdollisimman tasa-arvoiseen tilanteeseen, kehitettäisiin jonkinlainen ”perheliitto” jossa ketkä tahansa voisivat nimetä toisensa perheekseen. Näin perimis- ynnä muut asiat saataisiin kuntoon niiltäkin, jotka ovat toisilleen todellisia sukulaisia läheisempiä ilman seksuaalista suhdetta. Mutta ehkä lain muuttamista vaativat ovat enemmän kiinnostuneita siitä, mitä makuuhuoneissa puuhataan? ”Kyllä kaksi aikuista saa rakastaa toisiaan!” Oikein. Totta kai saa. Mikä tai kuka kieltää?
Antti Valkama
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
avioliitto tasa-arvo laki rakkaus
|
Lauantai 8.2.2014 - Sauli Ahvenjärvi
Kävisikö sisäinen devalvaatio, eli palkkojen leikkaaminen esimerkiksi 5 %:lla? Tällaisen kysymyksen heitin ilmaan viikko sitten US blogissani. Enpä arvannut, miten vilkas keskustelu tuosta heitosta sukeutuu! Olen aidosti ilahtunut. Kiitos kuuluu tietysti ennen muuta Ilta-Sanomille, joka nosti asian esille ensin verkkosivuillaan lauantaina 1.2. ja sitten vielä painetun lehden etusivulla maanantaina 3.2.
Ilta-Sanomien haastettelemat asiantuntijat teilasivat ehdotuksen 6-0. Käytin blogissani sanaa "leikkaus", mikä luultavasti aiheutti sen tulkinnan, että esitän palkkoja alennettavaksi yhdellä rysäyksellä. Myönnän olleeni ilmaisussani epäselvä. Äkkileikkausta en toki minäkään pidä realistisena. Oikeampi tulkinta olisi ollut pääteltävissä siitä, että blogikirjoitukseni lopussa haikailin Saksan toteuttaman palkka-alen perään. Sitähän ei tehty yhdessä yössä. Saksassa työkustannusten yleinen taso korjaantui palkkamaltilla ja työmarkkinoiden joustoilla useamman vuoden aikana.
Sen verran pitää tässä kyllä kritisoida IS:n toimitusta, että lehden virheellinen otsikointi säikäytti turhaan monia kansalaisia ja aiheutti minullekin ylimääräistä harmia. IS:n etusivu nimittäin kirkui, että "Kaikilta 5 % pois palkasta", vaikka ehdotin toteutukseen progressiota. Sehän nimenomaan tarkoittaa sitä, että kaikilta EI oteta 5 % palkasta pois, vaan suurituloisilta enemmän ja pienituloisilta vähemmän. Alimmissa tuloluokissa alennus voisi olla tasan nolla.
Jotkut ovat todenneet, että eihän meillä tarvitse puhua palkkojen alentamisesta, kun on juuri saatu aikaan pitkä maltillinen palkkaratkaisu. On kyllä saatu, ja oikein hyvä niin. Mutta riittääkö se? Tarvittaisiinko lisäksi - ainakin tilapäisesti - työmarkkinoille lisää joustoa? Saksassa palkkatason korjausliikettä vahvistettiin siirtämällä palkoista sopimista yritystasolle. Kertaluontoiset ja vaihtelevat palkanerät yleistyivät ja sopimusten kattavuus aleni. Joustavuus siis lisääntyi. Sopeuttamisen oloissa se tarkoitti joustoa alaspäin. Loppupalkat nousivat vähemmän kuin työmarkkinaosapuolten sopimat taulukkopalkat ja Saksa alkoi saada nopeasti kilpailuetua muihin nähden. SP:n pääjohtaja Liikanen lausui viime toukokussa huolensa siitä, että Suomen yksikkötyökustannukset ovat Saksaan nähden noin 20 % korkeammat, kun lähtökohdaksi otetaan vuoden 1999 tilanne. Ruotsillakin on meihin nähden noin 10%:n etu.
IS:n pääkirjoituksessa 4.2. huomautettiin, että viiden prosentin palkkojen leikkaus olisi myrkkyä kotimaiselle kysynnälle. Se on totta. Mutta jos palkkatason sopeuttaminen tapahtuu hieman pidemmällä aikavälillä, niin negatiivinen shokkivaikutus heikkenee. Sopeutustoimet aiheuttavat tietenkin lyhyellä aikavälillä aina negatiivisia vaikutuksia työllisyyteen, kotimaiseen kysyntään ja verotuloihin. Mutta järjestelmä hakeutuu ennen pitkää uuteen tasapainotilaan, jossa työllisyys ja talous ovat terveemmällä pohjalla. Jos näin ei olisi, meidän kannattaisi kai pikaisesti nostaa palkkatasoamme, koska se parantaisi kotimaista kysyntää ja lisäisi verotuloja! VATT:n entinen ylijohtaja, Nordean tutkimusosaston johtaja Aki Kangasharju kirjoitti blogissaan runsas vuosi sitten palkka-alesta, että "...aluksi taantuma pahenisi, mutta kohta kilpailukyky palautuisi ja hyvät puolet veisivät voiton." Kangasharju on realisti ja toteaa lopuksi: "Yleinen palkka-ale on kuitenkin poliittinen mahdottomuus."
Tässä se varsinainen ongelma lieneekin. Tilanteessa, jossa velkaantuminen ei ota talttuakseen ja kestävyysvaje hipoo jo kymmentä miljardia, vaaditaan aikomusten ja puheiden sijaan toimenpiteitä. Päätöksentekojärjestelmä ei saisi olla este välttämättömien uudistusten tekemiselle. Nyt se sitä näyttää olevan. Suomalainen järjestelmä on taloudellisen kasvun vuosikymmeninä optimoitunut jakamaan runsautta. Kun nyt jaettavana onkin niukkuutta, järjestelmä uhkaa halvaantua ja ajaa koko kansantalouden päin seinää.
On se vaan niin väärin, kun Ruotsissakin pystytään tekemään fiksumpaa politiikkaa kuin meillä! Seuraava kysymys sisältää taas aimo annoksen epärealismia, mutta kysyn silti: Mitäs jos Suomessakin siirryttäisiin listavaaleihin?
|
Kommentoi kirjoitusta.
|
Lauantai 30.11.2013 - Teppo Turja
Nyt, kun valtio on karsimassa 300 miljoonaa euroa vanhusten laitoshoidosta, olisi oikea aika palauttaa vastuu vanhusten hyvinvoinnista heille, joille se inhimillisesti ja asiallisesti ottaen kuuluu. Menneinä aikoina pidettiin itsestään selvänä, että lapset hoitavat vanhuksensa sitten, kun nämä eivät itse selviydy arjessa. Monissa kulttuureissa näin on edelleenkin. Vain poikkeustapauksissa vanhukset jouduttiin sijoittamaan vaivaistaloon tai kauniimmin kunnalliskotiin.
Itsekkyyden salliva ja sitä suorastaan ihannoiva elämänmeno on siirtänyt vastuun yhteiskunnalle. Sitä on viime vuosikymmenet pidetty osana vääjäämätöntä yhteiskunnalista kehitystä. Aivan samoin kuin se, että vastuu lasten kasvattamisesta ulkoistettiin ensin kouluille ja otettiin pian pois opettajiltakin. Se on ollut käsitys kehityksestä.
Odottamatta sote-uudistus -nimisen ikuisuusprojektin tuloksia pitäisi ensi tilassa tarkistaa jopa lainsäädännöllisesti omaisten velvollisuuksia suhteessa vanhuksiin. Vaikka vanhuksen kohdalla muodollisesti on aina kyse aikuisesta, tietyssä vaiheessa vanhuksen henkinen ja fyysinen suorituskyky palaavat lapseen rinnastettavasti hoitoa kaipaavalle tasolle. Ilman sitä kyse on heitteille jättämisestä. On aivan selvää, että yhteiskunnan voimavarat eivät riitä vanhusten hoitamiseen kotioloissa. Siihen tarvitaan yhä enemmän omaisia ja niiden puutteessa muita lähimmäisiä.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Vanhukset,
hoito,
laitos,
omaiset
|
Keskiviikko 30.10.2013 - Emilia Raittila
Näen ympärilläni liian paljon lapsia ja nuoria, jotka ovat täysin hakoteillä. Kakola- sarjan meneillään olevat uusinnat eivät helpota oloa. Miksi meidän lapset ja nuoret voivat niin pahoin? Juuri koulumaailmaan takaisin astuneena – pulpetin toiselle puolelle – karu todellisuus monen perheen ja lapsen kohdalla paljastuu. Mistä nämä lapset saavat voimaa joka päivä tulla ylipäätään kouluun? Huomaan ahdistuvani, kun yritän ajatuksissani edes hieman asettua turvattomuutta kokevan lapsen tilalle.
Onko vanhemmuus hukassa? Eikö pahoinvointi lisääntynytkin 1990-luvun laman tuotteena? Entä olisiko asiat paremmin, jos vain olisi rahaa satsata lapsiin ja nuoriin? Uusi lama on vienyt mahdollisuudet. Tekisi mieli vain tyytyä edellä mainittuihin syihin ja todeta, että emme vain pysty pysäyttämään kehitystä. Olisiko kuitenkin jotain, mitä voisimme tehdä? Kun ei ole rahaa, on syytä miettiä, miten voimme näillä resursseilla ja henkilöillä tehdä asioita paremmin.
Jospa uskaltaisimme katsoa vanhemmuus- ja lamapuheiden taakse. Dosentti Matti Rimpelä Tampereen yliopistosta esitti eräässä seminaarissa elokuussa 2013, miten kehitys pahoinvointiin on alkanut jo paljon 90-luvun lamaa aiemmin (1). Maailma on muuttunut vähitellen siten, että se on nykylapsille ja –nuorille huomattavasti haastavampi ja vaikeampi kohdata kuin vaikkapa kolmekymmentä vuotta sitten. Lapsi kohtaa väkisinkin liian aikaisin sellaisia asioita, joita hän ei pysty vielä ymmärtämään ja prosessoimaan. Näissä lapsen kriiseissä vanhemmat, kasvattajat ja instituutiot eivät osaa useinkaan tarpeeksi antaa oikeanlaista tukea, mikä taas ei johdu siitä, etteikö olisi hyvää tahtoa. Ollaan kuitenkin siirrytty siihen, ettei ole yhteistä tahtoa, vastuuta ja ymmärrystä.
Monessa kohdin on myös jääty yhteiskunnan rakenteiden ja erilaisten instituutioiden traditioiden vangiksi. Monet instituutiot, kuten peruskoulu, ovat jääneet rakenteissaan 70-luvulle, jolloin ne eivät vastaa muuttuvan maailman haasteita. Vaikka peruskoulussakin on pyritty yhtenäistämään kahden eri asteen välistä vaihdosta siten, että nykyään puhutaan vain kouluista, ei asteista, oppilaiden vaikein nivelvaihe on edelleen siirtyminen kuudennelta luokalta seitsemännelle. Tämä nivelvaihe sijoittuu juuri siihen ikään, kun nykylapsen murrosikä on alkamassa - tai jopa kriittisimmillään (2)! Niinpä tämä suuri muutos tapahtuu juuri silloin, kun lapsen omassa elämässä tapahtuu muutenkin isoja muutoksia. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten rakenteet eivät vastaa todellisuuden haasteisiin.
Mielestäni olisi syytä pohtia koululaitoksen uudistamisen seurauksia. Jos koululaitos saataisiin vastaamaan nykyaikaa, on vielä haasteena, miten lasten ja nuorten kasvua voitaisiin tukea kokonaisvaltaisemmin. Kunnan lapsi- ja nuorisopolitiikan muokkaamisesta voitaisiin saada suuria tuloksia lasten hyvinvointiin liittyen. Ensinnäkin, osassa Suomen kunnista on jo siirrytty toimialajakoisesta hallinnosta elämänkaariajatteluun, jossa palveluja suunnitellaan ihmisen ikäkausien ja palvelutarpeiden mukaisesti. Esimerkiksi kotikaupungissani Hämeenlinnassa (3.) lasten ja nuorten asiat kuuluvat yhden asiakkuuskokonaisuuden alle, jolloin kaikki mahdolliset lapsia ja nuoria koskevat asiat kuuluu yhteiseen asiakasrekisteriin. Näin voidaan hoitaa lapsen asioita paljon kokonaisvaltaisemmin ollen perillä kaikista tukitoimista, joita perhe tai lapsi mahdollisesti saa.
Toiseksi, tukea voitaisiin kohdistaa paljon enemmän ennaltaehkäisevään, vanhempien kasvatustehtävää tukevaan, toimintaan, kuten perhetyöhön, kodinhoitoapuun ja nuorisotyöhön. Tämä olisi investointi, jonka tuotto tulee vastaan 2-5 vuoden päästä. Hyvä esimerkki on Imatran kaupunki, jossa tehtiin vuonna 2008 päätös palkata kuusi perhetyöntekijää, jotka vierailevat perheissä hyvin ennaltaehkäisevästi ilman minkäänlaista diagnoosia. Yksinkertainen, ennaltaehkäisevä työ on tuottanut nopeasti tulosta. Häiriösuuntautuneiden palvelujen menot vähenivät heti, ja vuonna 2012 lastensuojelun laitospalvelumenot olivat jo yli 700 000 euroa vähemmän kuin vuonna 2008. Pitkäaikaisesti sijoitettujen lasten ja nuorten määrä on myös saatu kääntymään laskuun. Tärkeää oli se, ettei ollut kyse hankkeesta tai projektista, vaan pysyvästä muutoksesta (4).
Mitä siis tarvitsemme? Ajatusten ja puheiden muutosta syyttelystä ratkaisuehdotuksien pohtimiseen; rohkeutta suunnitella rakenneuudistuksia; uskallusta esittää näitä uudistuksia kollegoille; vastuunottoa uudistusten tullessa, sekä jo nyt: lisääntyvää huolenpitoa ympärillämme olevista perheistä, lapsista ja nuorista.
Emilia Raittila Hämeen KD Nuorten puheenjohtaja KD Nuorten hallituksen jäsen emilia.raittila@kdnuoret.fi
Viitteet:
(1) Matti Rimpelän esitelmä oppilashuoltoseminaarissa 23.8.2013 Valkeakoskella (2) Muun muassa Pulkkinen puhuu siitä, miten murrosikä sijoittuu ikävuosissa nykyään hieman aikaisempaan vaiheeseen, alkaen ikävuosina 7-12. Teoksessa Pulkkinen L. Mukavaa yhdessä. Sosiaalinen alkupääoma ja lapsen sosiaalinen kehitys. Keuruu: Otavan Kirjapaino Oy, 2002. (3) Hämeenlinnan kaupungin Internet-sivut: www.hameenlinna.fi/Paatoksenteko-ja-talous (4) Imatran kaupunki palkittiin Kunnallinen lastensuojeluteko- palkinnolla 21.3.2013. http://www.kunnat.net/fi/Kuntaliitto/media/tiedotteet/2013/03/Sivut/last...
|
Kommentoi kirjoitusta.
|
Keskiviikko 16.10.2013 - Teppo Turja
Hallituksen alkoholiverolinjauksissa ei nähdä metsää puilta. Matkustajatuonnin merkitystä paisutellaan suhteettomasti. Voisi kuvitella, että etenkin kokoomuksesta löytyisi laskutaitoa, arviointikykyä ja tajua hintajouston merkityksestä sen sijaan, että annetaan panikoivia lausuntoja. Jos alkoholin kulutuksesta tuonnin osuus on noin 10 %, valtion voi laskea menettävän tässä verotuloja suunnilleen 120 miljoonaa euroa. Jos halutaan, että Suomi olisi edes jollakin tavalla hintakilpailukykyinen Viron kanssa, alkoholiveromme taso pitäisi laskea vähintään puoleen nykyisestä. Vaikka toimenpiteellä saataisiin alkoholin matkustajatuonti kokonaan loppumaan, kotimaan myynnin lisäys ei riittäisi lähimainkaan korvaamaan supistumista verokertymässä. Tämän seurauksena valtion verotulot laskisivat noin 500-600 miljoonaa euroa.
Jos sen sijaan alkoholin verotusta korotettaisiin esim. 30 %, toimenpide ei vaikuttaisi lähimainkaan samassa suhteessa Suomen hintakilpailuasemaan. Vaikka matkustajatuonti toimenpiteen vuoksi kaksinkertaistuisi ja pudottaisi kotimaassa myytävän alkoholin osuudeksi 80 %, veroja kertyisi enemmän kuin nykytilanteessa.
Todellisuudessa kyse on hintajoustoproblematiikasta, jossa vaikuttavia tekijöitä on monia. Alkoholia Virosta kärräävät henkilöt jatkavat harrastustaan, vaikka hintaero olisi vain 10 % ja toisaalta suuri enemmistö hoitaa hankintansa edelleen helposti ja turvallisesti kotimaan kaupoissa. Ja edelleen, hinta sekä saatavuus ovat kiistattomasti keskeiset työkalut menekin rajoittamisessa. Niitä on käytettävä tehokkaasti keinoina paitsi kansanterveydellisistä syistä myös koti- ja katuväkivallan hillitsemiseksi.
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Alkoholi,
verotus
|
Vanhemmat kirjoitukset »
|
|