Nuoren urheilijatytön surma Keravalla on herättänyt meissä järkytystä ja hätää. Miten tällaista voi tapahtua Suomessa? Miten enää uskaltaa päästää lastaan ulos? Tragedia kosketti minua erityisesti, sillä työskentelen opettajana Keravalla ja osa meidän koulun oppilaista tulee Savion alueelta. Samoin muutama oppilaistamme tulee Jokelasta, jonka murhenäytelmässä elimme mukana viime syksynä. Varmasti näiden oppilaiden kodeissa on mietitty moneen kertaan, että uhri olisi voinut olla meidän lapsemme.
Viimeistään nyt on aika vakavasti pohtia, miten voimme auttaa lapsia ja nuoria, jotka voivat pahoin ja kärsivät erilaisista mielenterveyden häiriöistä. Mitä aikaisemmassa vaiheessa lapsen ongelmat huomataan ja hän saa apua, sitä parempi on ennuste. Aikuisuuden kynnyksellä oleva mielenterveysongelmista kärsivä nuori on jo suuressa vaarassa syrjäytyä kokonaan. Siihen tällä yhteiskunnalla ei ole varaa.
Lapsen hyvinvointi lähtee kodista, ja siksi koti on avainasemassa. Monet vanhemmat tarvitsevat tukea vanhemmuuteen tai omiin mielenterveys- ja alkoholiongelmiin. Vanhempien vaikeuksien maksumiehiksi joutuvat valitettavan usein lapset. Joskus myös vanhempien vaativa työ vie kaiken ajan perheeltä. Kuitenkin lapsi ja myös nuori tarvitsee huolenpitoa, läsnäoloa ja kuuntelevia korvia.
Minua opettajana puhutteli erityisesti se, että nuoren keravalaismiehen ongelmat alkoivat jo pikkupoikana toisella koululuokalla. Hän olisi tarvinnut apua jo silloin. Moni opettaja on aitiopaikalla oppilaiden käyttäytymisongelmien havaitsemisessa. Silti opettajankoulutuksessa ei juuri opeteta, miten kohdata käyttäytymis- tai mielenterveysongelmaisia oppilaita. Näiden edessä moni nuori opettaja on usein jo ensimmäisenä työpäivänään.
Mielenterveysongelmista kärsivälle nuorelle ja hänen perheelleen on sairaalan nuorisopsykiatrisen osaston kynnys joskus liian korkea. Oman koulun terveydenhoitajan huoneeseen olisi sen sijaan paljon helpompi astua ja kertoa ongelmistaan. Valitettavasti nykyään hyvin harvassa koulussa on joka päivä läsnä oleva oma terveydenhoitaja. Kuitenkin koulun terveydenhoitaja on ihminen, jolle oppilas voisi luottamuksellisesti kertoa ongelmistaan. Hän voisi tarvittaessa ohjata nuoren eteenpäin psykiatrista hoitoa saamaan.
Myös iltaisin, öisin ja viikonloppuisin tulisi olla ainakin yksi avoin päivystysasema, jonne mielenterveysongelmista tai itsetuhoisista ajatuksista kärsivä nuori voisi tulla juttelemaan ilman mitään lääkärin lähetettä. Tässä terveyskeskus, kunnan nuorisotyö, seurakunnat ja eri järjestöt voisivat tehdä yhteistyötä ja hyödyntää toistensa erityisosaamista.
Mielenterveystyö vaatii lisää resursseja. Tosiasia on kuitenkin se, että kaikille ei koskaan tule riittämään ammattiauttajan apua, vaan meitä kaikkia tarvitaan. Jokainen meistä voi olla se lähimmäinen, joka pelastaa yhden ihmisen päivän ja auttaa häntä taas pienen matkaa eteenpäin. Leikkiin mukaan pyytävä koulukaveri, kuulumisia kysyvä työtoveri tai kahville kutsuva naapuri voi olla joskus terapeuttiakin tehokkaampi auttaja.
